Höpisinkö minä jo jotain tuoreista intialaisista elokuvista Bewakoofiyaan sekä Chander Pahar? Kyllä höpisin, Bhoothnath kakkosen esittelyn yhteydessä. Ja lupasin esitellä loputkin.

Bewakoofiyaan, suomeksi Typeryyksiä, on helppo leffa, melkeinpä jopa leppoisa komedia, siitä kuluneesta aiheesta että isä ei hyväksy aikuisen (työssäkäyvän ja itsenäisen) tyttären poikaystävää. Leppoisa, koska tytär (Sonam Kapoor) kyllä yöpyy poikakaverinsa kanssa niin tahtoessaan eivätkä tässä leffassa heilu pyssyt, puukot ja sapelit, vaikka se Intiaan sijoittuukin. Isä (Rishi Kapoor) pitää kuria henkisellä tasolla: tytär ei voi suostua naimisiinmenoon ja perheen perustamiseen ilman hänen siunaustaan. Poikaystävä Mohit (Ayushmann Khurrana) ei taasen isäpapalle kelpaa, koska tienaa vähemmän kuin tytär. Isä ei ole rikas (nooh, mitä nyt elintaso on paljon hulppeampi kuin vaikkapa omani) mutta hänellä on valtion virka ja vaikutusvaltaisia ystäviä ja hän voisi järjestää tyttärensä milloin vain naimisiin jonkun sikarikkaan pojan kanssa, jos mokoma tytär vain suostuisi! Rasittavan apenmielistelykierroksen keskellä Mohit joutuu kaiken kukkuraksi joukkoirtisanomisen uhriksi, toisin sanoen, jää työttömäksi, ja aimo osa elokuvasta kuluu hänen peitellessään tätä isäpapalta.

bewakoofiyaan-normal.jpg

Hyvälle tuulellehan tästä tänä vuonna valmistuneesta filmistä tuli, mutta kaiken kaikkiaan se oli aika tyhjänpäiväinen. Mielenkiintoisinta filmissä on oikeastaan Ayushmann Khurranan roolihahmon kasvaminen toisia ja olosuhteita syyttelevästä pojasta vastuuntuntoiseksi mieheksi, joka ei enää elä yli varojensa.

Chander Pahar (suomeksi Kuuvuoret) olikin paljon erikoisempi yksilö. Se ei ole musikaali eikä Mumbaista. Chander Pahar on kuvattu Etelä-Afrikassa ja pääosassa on oikeastaan Afrikan luonto. Kieli on, lukuisista englanninkielisistä kohtauksista huolimatta, yli 50-prosenttisesti bengali. Bengalinkielisten elokuvien tuntemukseni rajoittuu aika lailla Satyajit Rayn tuotantoon, joten tämä täräytti minut sillä saralla kerralla nykyaikaan. 

Shankar, bengalilaisen perheen ainoa lapsi, on suorittanut 1900-luvun alun Intiassa brittiläisen virkamiestutkinnon. Sillä saisi töitä lähempääkin, mutta seikkailunhalu vetää nuorukaisen yksinäisen juna-aseman miehittäjäksi jonnekin päin Afrikkaa, maasaitten maille. Luonto ja pakko oppia tekemään kaikki itse tekevät pojasta miehen, mutta edelleen hän on kovin altis toisten ihmisten vaikutuksille. Portugalilaistaustainen seikkailjia Diego Alvarez, joka on lapsena seikkaillut Bengalissa ja hallitsee siksi kätevästi bengalin kielen, villitsee Shankarin jättämään työnsä ja lähtemään timanttijahtiin toisaalle Afrikkaan, zulujen pyhälle vuorelle.

On sanoin kuvaamattoman virkistävää, että afrikkalaiset tummaihoiset kuvataan tässä filmissä tavallisina omanarvontuntoisina ihmisinä. Ikävä kyllä kukaan heistä ei ehdi nousta kovin keskeiseen rooliin. Elokuvaa vaivaa itse asiassa aivan liian täyteen ahdettu kässäri, minkä vuoksi monet kaikkein mielenkiintoisimmat osiot, kuten kohtaamiset maasaitten ja zulujen kanssa, kuitataan pikakelauksenomaisella kerronnalla. Liikaa tilaa puolestaan saavat eurooppalaisten seikkailijoitten pölinät ja Shankarin kärsimykset, kun hän lopulta hoippuu kuukausitolkulla yksin eksyksissä nälässä ja janossa asumattomissa erämaamaisemissa. Katsoja arvaa väkisinkin, että tämän filmin täytyy nyt pohjautua johonkin klassikkotekstiin, joka halutaan väenvängällä kuvittaa mahdollisimman perusteellisesti, vaikka lopputulos onkin kaksi- ja puolituntinen ähky. Totta. Elokuva pohjautuu suuren bengalikirjailija Bibhutibhushan Bandyopadhyayn romaaniin vuodelta 1937. Ja voi minua, en sittenkään päässyt vielä kovinkaan kauas Satyajit Raysta: miehen päätyö, Apu-trilogia, perustuu sekin Bibhutibhushan Bandyopadhyayn luomaan kirjallisuuteen!

Olen tainnut tulla vanhaksi kun Shankarin ja kumppanien pohjaton seikkailunhalu ei vienyt minua mennessään. En jaksanut kauheasti sääliä janoon kuolemaisillaan olevaa, viimeisillä ammuksillaan mitä tahansa eläimiä pyydystelevää onnenonkijaa, vaan päällimmäisin ajatukseni oli "mitäs läksit". Zuluista alkaen kaikki varoittivat Shankaria, että jos Kuuvuorille lähdet, kuolet. Elokuvan tyylilajiin kuuluu tietenkin, ettei Shankar mitään kuole, mutta en voinut olla ajattelematta kauhuissani hänen iäkkäitä vanhempiaan Bengalissa. Kukahan heistäkin pitää huolen sosiaaliturvattomassa maassa ainoan pojan vaarantaessa päivittäin ihan tahallaan henkensä toisen mantereen syrjäisimmässä periferiassa. Shankarin miehistyminen jää filmin päättyessäkin puolitiehen, vanhemmat saavat kyllä yllin kyllin mammonaa, mutta sama meno pojan päässä jatkuu.

chanderpahar-normal.jpg

Mielenkiintoista on, että naisia ei tästä elokuvassa Shankarin äitiä ja joitakin kameran ohi vilahtavia afrikattaria lukuunottamatta ole olemassakaan. Ehkäpä Shankar on aseksuaali. Tai ehkäpä romaani, johon 2013 tehty leffa perustuu, on suunnattu esimurrosikäisille pojille.