Kielipäällä siunattu Eila meni aika pian ylppärikirjoitusten jälkeen töihin Maanturvaan. Hänen tehtäviinsä kuului salakuunnella ruotsin-, saksan- ja englanninkielisiä ulkomaan puheluita. Aluksi Eila vahti, että sotakirjeenvaihtajat lukivat puhelimeen vain sensuurin hyväksymät paperille kirjatut versiot uutisistaan; jos joku lipsui tekstistä kertoakseen enemmän, Eilan piti napsauttaa puhelu poikki. Sitten Eila sai puhelimen kotiinsa ja pääsi yövuoroon, jossa hän kuunteli muun muassa marsalkka Mannerheimia.

Mitäpä muutakaan nuori tyttö olisi sitten vapaaöinäänkään tehnyt kuin kuunnellut rakastavaisten sydäntäsärkeviä ulkomaanpuheluita ihan huvin vuoksi. Kollegat juorusivat toisilleen, keitten puhelut olivat mehevimmät...

Eila pysyi työpaikassaan, jossa häntä ei kutsuttu nimellä vaan numerolla 14, vuodesta 1939 vuoteen 1944, jolloin meni naimisiin. Hän selvisi hengissä oman kotitalonsa pommituksesta (kuului olevan samalla paikalla missä temppelimme pitkään oli, Kampissa) vaikka heittelehti seinältä toiselle ja naapurin mummo kieri portaat alas, eikä venäläisen pommikoneen konekivääritulikaan häneen osunut, tai hänen äitiinsä, joka oli heittänyt tyttärensä ojaan ja asettunut makaamaan päälle.

Ja minä onnekas sain kuulla tämän kaiken, koska Yle Areenan radiopuolen historiaohjelmien arkisto päivittyy jatkuvasti. Sinne tulee sekä uusia historiaohjelmia että vanhoja tallenteita. Ja kun kuuntelee radio-ohjelmaa, johon on haastateltu vanhaa ihmistä vuosikymmeniä sitten, jopa ennen sotia, tuon vanhan ihmisen lapsuus- ja nuoruusmuistot voivat olla todella, todella vanhoja.

Tänä aamuna liikuin rantarosvo Liinan matkassa Itämeren saaristossa 90-120 vuotta sitten. Liina ja muut Viron ja Suomen välisillä saarilla asuneet elivät ankaraa elämää. Saarilla kasvoi vain heinää rehutarpeiksi lehmille. Ruokavalio oli erittäin kalapainotteista. Viljaa saatiin mantereelta, jos oli rahaa verottajan käynnin jälkeen, ja periaatteessa parin päivän kauppareissuun soutuveneellä saattoi mennä käytännössä pari viikkoa kun säät äkisti huononivat.

Tällaisissa olosuhteissa ei ollut ihme, että kun tapahtui haaksirikko, saaren jokaisesta talosta lähti vähintään yksi henkilö rosvoretkelle. Kaikki mitä karille ajaneessa laivassa oli vietiin kotiin, syötiin, jaettiin kavereille tai piilotettiin. Jos joku tuli mantereelta tutkimaan tapausta, hiljaisuus oli rikkumaton; siksipä juuri varmistettiinkin että joka talosta olisi joku mukana, ettei kellekään tulisi kiusausta kannella!

Liinan saaren kirkossa rukoiltiin ihan jumalanpalveluksessa, että suo Jumala meille paljon haaksirikkoja. Kun niitä tuli, olikin aivan loogista ajatella, että Jumala oli ne lähettänyt! Hartaita saarelaiskristittyjä harmitti uskonasioissa lähinnä se, että naimisiin meneviltä vaadittiin lukutaitoa. Kenellä muka oli saaren rankassa arjessa aikaa päntätä jotain aapista?!