"Hän oli nuorin neljästä tytöstä, jotka eivät voineet olla samaa mieltä mistään asiasta mutta jotka olivat kaikki täsmälleen samalla lailla vankkumattoman varmoja siitä, että olivat itse aina oikeassa, ja jokaisesta tuntui, ettei muilta ollut mitään opittavaa mutta muille oli paljon opetettavaa."

- Elif Shafak: Kirottu Istanbul

Auts. Tuo kuvaus osui kipeästi, sillä minusta välillä tuntuu että meidän talomme on tuollainen. Tai sillä poikkeuksella, että, ollaanhan me kyllä samaa mieltä monestakin asiasta. Mutta silloin kun ei olla niin kaikki neljä suhtautuvat muihin kolmeen ylimielisellä kaikkitietävyydellä.

Joskus nöyryys oli niin suuri hyve, että eurooppalaisperheissä tietoisesti kartettiin kaikenlaista lasten kehumista, etteivät ylpistyisi. Kääntöpuolena varsinkin tyttölapsilla oli usein varsin huono itsetunto eivätkä he nähneet itsessään kuin vikoja - koska vain viat oli sanottu ääneen.

Aivan kauheaa, mutta kun luovuimme tuosta, tulimmeko samalla heittäneeksi pois jotain arvokastakin pesuveden mukana?

Olin itse lapsena ja nuorena varsin ylimielinen tapaus. Linnoittauduin kirjaviisauteni taakse ja sivaltelin niin lapsia kuin aikuisiakin yleissivistykselläni ja verbaaliakrobaattisilla kyvyilläni. Kaikki tuo oli, myöhemmin aikuisen silmin tarkasteltuna, oikeasti huonon itsetunnon peittelyä ja puolustusreaktio pelkoon, joka taas kumpusi koulukiusaamisesta.

Sitä haluaa uskoa kasvaneensa tuollaisesta jo yli. Mutta miten mahtaakaan olla? Mistä lapseni ovat oppineet ajattelemaan, että tietävät paremmin kuin muut, ja ilmaisemaan sen ylpeinä koko maailmalle, elleivät kasvattajiltaan? Semminkin kun minun lapsiani ei edes kukaan kiusaa. Yleensä he käyttäytyvät hyvin ja osaavat olla kaikkien kavereita ja tehdä ujoistakin ystäviään, mutta jos joku haastaa heidän erinomaisuutensa, aikuinenkin, he kyllä tekevät selväksi etteivät hyväksy haastetta.

Ja miksi minä olen pitänyt kunnia-asianani kyllästää lapsenikin yleissivistyksellä, etenkin antropologisella ja historiallisella, niin että he ovat jo vuosia tienneet paremmin kuin monet suomalaiset aikuiset esim. mihin eri uskontojen edustajat uskovat, miksi minulle on ollut niin tärkeää tehdä heistä lukutoukkia? Olenko heitä opettaessani samalla siirtänyt heihin omat ylpeyslinnoitukseni omasta lapsuudestani? Enkö ole osannut antaa henkisenä perintönä hyvää kauhomatta mukaan myös pahaa?

Onko kukaan vanhempi vapaa tästä - muilla vanhemmilla se ehkä ilmenee eri asioissa? Onko lasten ylimielisyys peräti aikamme ilmiö? Kehummeko ja hemmottelemmeko me lapsemme luulemaan liikoja itsestään? Tiedän paljon enemmän omanarvontuntoa uhkuvia mielestään kaikkitietäviä nykyipanoita kuin ujoja, hiljaisia tai nöyriä. Ovatko 2000-luvun ipanat sitä oikeasti, jatkuvan ylistämisen, tyhjästäkin kiittämisen ja tietoisen lasten itsetunnon vahvistamisen tuloksena, vai onko se oman epävarmuuden peittelyä?

Vai olenko minä yliherkistynyt kaikelle sellaiseen vivahtavallekin siksi, etten itse sittenkään ole oppinut nöyräksi? Näenkö muissa vain omien vikojeni peilikuvan?

Onko teillä lukijoilla näkemystä siitä, ovatko 2000-luvun lapset erilaisia kuin me 1900-lukulaiset uskossaan omaan itseensä ja tietävyyteensä ja kykyihinsä?