Olipa kerran kiltti muslimityttö Ayat sekä häneen rakastunut (kaikkea muuta kuin sikhiltä näyttävä) sikhilentäjä-ässäpoika Hari, ja sitten kaikki 20 viime vuoden kamalimmat ääri-islamilaiset teot, jotka sotkivat aina juuri heidän elämänsä ratkaisevat hetket, oltiinpa sitten Punjabissa, Kashmirissa, Skotlannissa tai Sveitsissä. Onnistuvatko he kaikesta huolimatta saamaan toisensa tarinassa, joka on liian pitkä mahtuakseen kunnolla 156 minuuttiin ja siksi bugaa?

210dpup.jpg

Tästä on kysymys viimevuotisessa romantiikkaeepoksessa Mausam. Sonum Kapoor on todella kaunis sankaritar, Shahid Kapoor ei taasen onnistu miehistymään tarpeeksi minun makuuni 20 vuodessa edes univormulla ja viiksillä. Loppukohtaus oli jotakin aivan posketonta valkoisine heppoineen, tyhjässä maailmanpyörässä tulipalomaisemassa parkuvine lapsineen ja yksikäsikiipeilyineen.

Lukuisista puutteistaan huolimatta tuo tahattomasti naurattanut filmi jätti suuhuni hyvän jälkimaun. Ja minä tiedän sen johtuvan siitä että enemmistö viime vuosina tehdyistä Bolly-leffoista, jotka olen nähnyt, on tuottanut minulle pettymyksen modernilla länsimaiden ja etenkin länsimaalaisten paheitten ihannoinnilla ja apinoinnilla. Musiikkikin kosiskelee MTV-tyyliä ja naislaulajatkin alkavat olla uhanalaisia, mitä nyt joku vähän seksikkäästi huokailee joskus mieslaulajien väliin. Bollywood, joka vasta muutama vuosi sitten tarjosi upean, väkevästi omintakeisen vaihtoehdon länsiviihteelle, on aallonpohjassaan. Mutta sehän ei voi kuin tarkoittaa että the only way is up!

Pettymys oli myös Ra One, viime vuoden ehkä odotetuin uutuus Bollywoodia suurkuluttavassa maailmassa. Tietokonepelin pahis Ra One (lausutaan siis Raavan, kuten Ramayanan pääpahiksenkin nimi) herää henkiin, tappaa luojansa ja alkaa jahdata tämän poikaa, joka peliä viimeksi pelasi. Nokkela poikapa herättääkin henkiin myös pelin sankarin G-Onen (lausutaan dziivan, mikä on sielu sanskriitiksi), joka on kiiltokuvaversio hänen edesmenneestä isänsä ulkomuodosta ja tämän hyvistä puolista ja arvoista. Henkiin herännyt pelihahmo Shah Rukh Khan törttöilee sitten oikeassa elämässä luojansa tilalla tämän perhettä suojelemassa.

Ra.One-sharukh-khan-2011.jpg

Tässähän voisi olla ainesta. Mutta kun ei. Tekijöille on ollut tärkeintä luoda mahdollisimman näyttävä toimintailotulitus. Kaikki muu on päälle lapattua liukasta kosmeettista mössöä, joka ei hätäisyyden ja laskelmoinnin yhteisvaikutuksesta ehdi koskettaa varmaan ketään ennen on valunut unohduksen viemäriin. Henkilöhahmot eivät yksinkertaisesti saa toimintakohtausten puristamina tilaa kehittyä kiinnostaviksi - ei isä, ei äiti eikä poika, ja kaikki muut tarinan henkilöt nyt ainakin ovat ohuita kuin lapseni olisivat ne paperista leikanneet - paitsi että omat pienet koululaiseni loisivat varmasti paremmin mieleenpainuvia tyyppejä!

Ja, tämänhetkistä haukotuttavaa trendiä seuraten, tapahtumat sijoittuvat pääasiassa länsimaahan, jossa hahmot elävät länsimaalaista elämää. Erään kohtalaisen ikävystyttävän tanssibiisin aikana luennoin ystävättärelleni siitä miten Kareenan olemattoman minin mekon kaltaisiin hepeniin pukeutuivat vielä 90-luvulla Bollywoodissa vain sellaiset sankarittaret, joita ohi ajava prätkäjengi alkoi heti ahdistella niin että sankarin piti hakata sen kaikki jäsenet, minkä jälkeen sankaritar tajusi että kandee hei pukeutua sariin vaan.

Sentään joitakin naurattavia hupikohtauksia sisältävän elokuvan ainoa pelottava hetki (taisin kiljaista!) tulee kun Shah Rukhin leskeä esittävän Kareena Kapoorin silmät alkavat aivan yllättäen palaa punaisina. Hrr! >:-)

Kohokohta on kuitenkin kappale nimeltä Chammak Challo, kerrassaan vastustamaton tanssinumeroduetto, jonka miesäänenä loistaa yllättäen USA:sta mumbailaiseen studioon kärrätty länsitähti Akon.