Kerronpa kummitusjutun.

Silittelin seuraavaksi päiväksi vaatteita lastenhuoneessa, kuten minulla on tapana jossakin kohtaa päivää tehdä. Mp3-soitin korvillani, tietenkin.

Kun yritin tarttua silitysrautaan, sitä ei ollutkaan missään. Löysin sen eteisestä CD-tornin päältä, jotenkin se oli levitoinut sinne.

Nostin sen takaisin ja jatkoin silittämistä. Asetellessani seuraavaa vaatetta silitysasentoon silitysrauta katosi taas. Jälleen se löytyi viereisestä huoneesta eli eteisestä peilin edestä, jonne asti se siis ylettyy ilman että johtoa tarvitsisi irrottaa.

Minä en edes epäillyt mitään kummitusta. Soimasin itseän hajamielisyydestä, siitä, että keskityin niin täysillä mp3-soittimeni jännittävään podcastiin, etten huomannut miten epäloogiseen paikkaan silitysraudan jätinkään. Aloin miettiä, että näinköhän kummitusjutut syntyvätkin: ajatuksissaan häärivät ihmiset eivät muista mitä itse tekevät.

Äkkiä pomppasin puoli metriä ilmaan. Dharmapati seisoi edessäni irvistelemässä.

- Etkö yhtään ihmetellyt, miten se silitysrauta aina siirtyi itsestään? Vai päättelitkö vain olleesi "Krishnanen", hän nauroi.

Sukunimeni on mieheni kielenkäytössä synonyymi kaikelle sitä mitä olen, myös hajamielisyydelle.

Myönsin. Nauroin kummitusjutulle koko illan. Silitysrauta oli siis lennellyt, koska mies oli palannut kielikoulustaan vaivihkaa huomaamattani ja päättänyt kiusata minua leikkimällä kummitusta.

Kerroin kummitusjutun myös viime keväänä, ja päätin linkata sen uudelleen tähän eli käykääpä lukemassa miten istuimme Lontoossa itsestään ylämäkeen liukuneessa autossa, ellette ole aiemmin käyneet ;-)

Katsoin muuten omaehtoisesti telkkariohjelman! Viimeiset sanani kuulosti niin loistavalta formaatilta, siinä ihmiset, jotka tietävät pian kuolevansa, esittäytyvät ja kertovat ajatuksiaan tehdäkseen kuolemasta vähemmän vaikean keskustelunaiheen. Ekan osan sankaritar Maria tiesi kuolevansa luuydinsyöpään, ja kuolikin, mutta ei ennen kuin oli ehtinyt, vielä ihan kohtalaisen hyvässä kunnossa, antaa hyvät haastattelut. Ohjelman lopussa omaiset kertoivat miten Maria kuoli ja katsoivat hänen viimeisen videotervehdyksensä. Varmasti katson sarjan seuraavankin jakson!

Marian näkemys oli, että tulemme tyhjästä ja menemme tyhjyyteen, niin käy kaikille, näin se nyt vaan on, joten ei kuolemaa tarvitse pelätä, ei se ole paha asia. Krishnakin sanoo samaa Bhagavad Gitassa: vaikka et uskoisi mihinkään, voit löytää rauhan miettimällä sitä, että kaikki mikä syntyy myös kuolee eikä sitä voi välttää, ja hyväksymällä luonnon kiertokulun.

Kuoleman vastapainoksi vähän elämääkin. Eilen oli aikaansaava päivä, sain pitkään harkitsemani markkinointikierroksen tehtyä (yritän laajentaa toimenkuvaani), sain ostetuksi toiselle lapselleni uudet kengät (edelliset kympin ketaleet hajosivat kahdessa viikossa), saimme katsotuksi elokuvan Bal Ganesh II ja lopulta saimme tehdyksi miehen aloitteesta vielä hauskan pyörä- ja frisbeenheittelyretken naapurikaupunginosaan:

ulkona%20009-normal.jpg

Nyt ipanat ovatkin taas isällään sunnuntaihin saakka.