farrokh-normal.jpg

Palataan tähän Farrokh-nimiseen intialaispoikaan vähän myöhemmin...

En ole kauhean ylpeä siitä, millaisen hyvän mielen buustin sain tänään siitä että ammattitaitoani kehuttiin ja sain luvan laskuttaa siitä.

On oikeastaan aika kauheaa, miten kova tarve ihmisellä on onnistua, päteä, osata, ja saada tunnustusta. Luulenkin että useimpien äitiyslomallaan tai hoitovapaallaan masentuvien äitien ongelma on se, että työelämässä noita onnistumisen kokemuksia saa paljon helpommalla kuin kotiäitinä. Kotiäitiä ovat aina muut sormi pystyssä neuvomassa, että teepäs kuule toisin ja paremmin, ja vauvat rääkyvät ja isommat vekarat marisevat vaikka mitä tekisi.

Minä olen ollut myrtsinä. Tuntuu että hyvätuloiset ja rikkaat vain heittelevät suolaa kasvavan tavisköyhälistön haavoihin kehtaamalla marista että haluaisivat itselleen enemmän ja puhumalla säästötalkoista.  Joka viikko sadat suomalaiset saavat potkut töistään. Kulttuurimme tönäisee nuo ihmiset, joille ei anneta tilaisuutta näyttää mihin pystyvät, kurjan ja syyllisen fiiliksen lätäkköön rypemään. Ei ole mitään järkisyytä uskoa olevansa luuseri vain siksi etteivät ponnistelut töitten saamiseksi tai oman firman tuloksen parantamiseksi tuota tulosta, mutta ainakin minun tuttavapiirissäni kovin moni potee tätä vaivaa. Ja kaikkein huono-osaisimpien korvissa minä varmaan olen se suolanheittelijä, kun huokailen rahojen jatkuvaa loppumista, vaikka olen velaton ihminen jolla on sentään varaa viedä lapsensa jätskille ja syödä muutenkin hyvin. (Kotona, ei enää ulkona.)

Ja kun kerran olen raskaana, myrtsinä oleminen tarkoittaa että purskahtelen itkuun.

En oikein osaa selittää mille tarkalleen itken. Itse sanoisin että se on eniten maailmantuskaa, itkua tähän rahanahneeseen ja arvoköyhään maailmaan syntyvien vauvojen eriarvoisuudesta ja rikkaitten kylmästä ymmärtämättömyydestä, mutta on siinä varmasti mukana paljon muutakin penninvenytysitsesäälistä mielipahaan siitä ettei voi suoda omille lapsilleen kaikkea mitä tahtoisi. Eilen illalla pisteenä iin päälle, juuri kun olin lohduttautunut sillä että olenhan minä onnistunut elämässäni yhdessä asiassa, vieläpä siinä mitä pidän tärkeimpänä eli että minulla on ollut ja on tarpeeksi aikaa todella keskittyä ja paneutua lasteni tarpeisiin ja kasvatukseen, Anandi sai itkuraivarin. Se johtui siitä, etten pääse koulun kevätjuhliin. Niitten päällä on töitä, joita en voi siirtää, ja joista tuleva tilinauha todella tulee tarpeeseen. Se siitä lohdunaiheesta, tunsin sitten olevani luuseri äitinäkin. Vaikka kuinka muuten antaisin aikaani, lapsi ei ymmärrä, jos olen poissa yhdestä hänen elämänsä juhlahetkikohokohdasta. Enkä edes ekaa kertaa. Töitä on parhaiten tarjolla juuri niinä päivämäärinä kun kaikki taloudellisesti kynnelle kykenevät sanovat niille ei.

Dharmapatia tympäisee koulunkäynti. Opettajat ovat töykeitä eivätkä edes yritä kuulostaa mielenkiintoisilta, tästä myöntää kärsivänsä koko luokka, myös enemmistö eli supisuomalaiset. Osa luokasta lintsaa jatkuvasti, mutta kun Dharmis kerran lähti migreenin takia kotiin kesken päivän osaamatta ilmoittaa siitä oikealle henkilölle, tulikin pistotarkastus ja hän on saanut teostaan jälkeenpäin jo useat haukut ja lusmun maineen. Tänään tentissä sitten vielä luokan maahanmuuttajia vahdattiin ja heille paasattiin tenttisäännöistä, aivan kuin rikoksesta epäillyille, kun taas luokan äidinkieli suomi -enemmistö jätettiin rauhaan!

Täytyypä yrittää järjestää Dharmikselle lisää pätemisen ja onnistumisen kokemuksia vaikkapa urheilussa.

Lohtua elämään tuo, itselleni yllättäen, mamu nimeltä Freddie Mercury. Pidin hänen musiikistaan kovasti lapsena, niin kovasti, että enoni, jolta Queenin levyjä lainasin, pani lainaamiselle stopin. Nyt olen alkanut nähdä Freddiessä maailmaan eksyneitten marttyyrin, joka lauloi ja kuoli kaikkien niiden puolesta, jotka tekevät parhaansa mutta joita ei silti ymmärretä ja joille silti käy huonosti.

Näen hänessä myös ihmisen, jonka sisäiset tuskat muistuttavat siitä miten tärkeää on antaa aikaansa lapsille. Freddie, alias Farrokh Bulsara, kasvoi seitsenvuotiaasta asti sisäoppilaitoksissa eri maissa kuin intialaiset vanhempansa. Eipä ihme että tämän blogilastun aloituskuvan pojasta kasvoi ihminen, jolla ei ollut vanhempiensa kanssa mitään yhteistä, joille ystävät olivat perhe - paitsi että huipulla tuulee niin että siellä luotettavia tosiystäviä on vain vähän. Onneksi hänen elämäänsä löytyi iloa edes onnistumisen ja pätemisen kokemuksista työelämässä!

Tämä kaikki rupesi tulvimaan mieleeni sunnuntai-iltana kun telkkarista tuli koskettava Freddie Mercury -dokumentti. Katsoin sen lasten kanssa heitä sivistääkseni. Sen jälkeen olenkin kuunnellut hänen musiikkiaan pitkästä aikaa, ja ihastunut Montserrat Caballéhen, katalonialaiseen oopperatähteen, jonka kanssa Freddie teki duettoja. Jotenkin kuitenkin tämä laulu kolahtaa juuri nyt kaikkein eniten ja soi kotitoimistossani yhä uudelleen:

http://youtu.be/mLRjFWDGs1g

Ehkäpä minusta tuntuu että vaikka minua on aina pidetty ja olen itsekin pitänyt itseäni ihmisenä joka ei teeskentele vaan jota voi lukea kuin avointa kirjaa, niin koska en nyt raskaana pysykään tutun reippaana ja iloisena, olenkin the Great Pretender. Vai onko se niin päin että olen ollut sitä ja nyt totuus heikkoudestani on paljastunut?

Niin. Viime aikoina minua on tympinyt minä. En oikein tunnista nykyistä minääni omakseni. Tai ehkäpä tämä on tervetullutta esimakua siitä guruni kuvailemasta autuuden tilasta jossa mikään ei kiinnosta vähempää kuin omasta itsestä pöliseminen. Blogiinkin kirjoittaminen on vaikeaa, tosin niin kauan kun joku näistä kirjoituksista saa jotain irti evääksi omalle ihmisyyden polulleen, katson, että kaiketi hyödyt ylittävät haitat.