Huonolaatuinen halpiskopio myötätunnosta on sääli.

Viha ja kauna sun muut selkeästi negatiiviset tunteet ovat kaukaisia vihollisia. Ne on siksi helppo bongata maisemasta. Ehkä kuitenkin vieläkin vaarallisempia ovat viholliset lähellämme. Ne kun elävät aivan naapurustossa, jopa omassa kodissamme naamioituneina positiivisiksi asioiksi, emmekä siksi osaa varoa niitä! Niistä varoitti Buddha, ja hänen seuraajansa potkassa, jota tänä aamuna mp3-soittimestani kuuntelin. 

Buddhalaisuushan on hindujen mielestä, paitsi jos Sri Lankan tappelupukareilta kysytään, yksi hyvä hindulaisuuden haara... ;-)

Esimerkki lähellemme soluttautuneesta vihollisesta: moni sekoittaa ihmissuhteen alkuhuumassa himon rakkauteen ja katuu myöhemmin. Itsekäs himo nauraa käkättää. Menipäs taas ihminen lankaan.

Minut pysäytti kuitenkin aito-vs-feikki -parivaljakko "myötätunto ja sääli".

Eräät ihmiset menneisyydestäni saavat minut nykyään tuntemaan pohjatonta sääliä heitä kohtaan. Tuo sääli on auttanut minua suhtautumaan heihin myönteisesti, ilman kaunaa tai vahingoniloa. Niinpä olen ajatellut, että tämähän on hei hyvä tunne.

Höpön pöppö. Buddhalaiset valistivat minua podcastilla: sääli onkin ylimielisyyden myötätunnoksi naamioitunut muoto. Se joka säälii toista asettuu mielessään tuon toisen yläpuolelle. Saa nautintoa siitä tuntemuksetsa että on tätä parempi ihminen.

Puhdas myötätunto ei sisällä moisia ylpeitä katkuja. On ponnisteltava sitä kohti.

 

Guruni tuli Ruotsissa lähelleni, siten, että minulle selkiytyi entisestään, missä kohtaa hänen viitoittamansa polku painotuksineen menee eri reittiä kuin mitä useimmat ISKCONin jäsenet käyttävät. Heidän antaumuksensa omien gurujensa seuraamisessa oli joka tapauksessa tavattoman inspiroivaa ja tartutti samaa tarmoa minuunkin.

Gurullani on eräs sääntö, josta en ole halunnut pitää kiinni, itse asiassa kun aloin häntä seurata, ilmoitin hänelle tekeväni sen sillä ehdolla että siitä luovun viimeiseksi! Sääntö kuuluu: älä lue kun syöt. Syömisen tulisi olla harrasta toimintaa. Oikeastaan ainoa ylimääräinen juttu, mitä guruni mielestä ruokailutapahtuman aikana saisi tehdä, on ystävällissävyinen sosiaalisuus eli keskustelu muiden ruokailijoiden kanssa. 

Päätin leirillä Ruotsissa, että nyt paheeni saa kyytiä. Ei enää tekosyitä. Sääntö koskee myös mp3-soittimen käyttöä. Kun syön, huomioni on vastedes ruoassa!

Kolme viikkoa takana, ja sisäinen taisteluni käy edelleen kuumana. Sillä milloin minä kiireinen yrittäjä-äiti luen lehtiä ja fiktiota, ellen syömään pysähtyessäni! Olen tehnyt niin siitä pitäen kun lukemaan opin!

Kun en lue, mieleni yrittää syödessä karata ties minne. Samaan aikaan kun leukalihakseni jauhavat ruokaa, psyykkiset muskelit saavat olla kiskomassa ajatuksiani kaikin voimin takaisin ruokaan.

Jutun juju on kuitenkin alkanut valjenta minulle, ja se auttaa minua pysymään päätöksessäni. Ruoka maistuu tykimmin, kun siihen keskittyy. Ja kun siihen keskittyy - oikeastaan, kun todella keskittyy ihan mihin vaan - voi tuntea Jumalan olevan lähellä, sisimmässä, osallistumassa touhuun. Ja kun Jumalaan sillä tavalla lähentyy monta kertaa päivässä, Häntä ei ehdi kovin kauas päivän aikana hukatakaan.

Lisäksi syömiseen täysillä keskittyessäni tulen kunnioittaneeksi ruokaa niin kuin ruoka ansaitseekin. Ja guruani. Ja rakastettuani Krishnaa. Harmistus antaa jo tilaa hurmokselle siitä, että tiedän heidän ilahtuvan.

Mahdollisesti olen myös syönyt vähemmän kuin muuten olisin syönyt. Tässähän törmäytän toisiaan vastaan kaksi pahetta: tarpeettoman paljon syömisen sekä kaikki älylliset virikkeet, joihin olen koukussa. Saapa nähdä, kumpi on vahvempi, kumpi tyrmää toisen kanveesiin - alustavasti näyttäisi siltä että ne älylliset virikkeet, koska mieluummin syön vähemmän kuin olen virikkeistäni erossa ruokapöydän äärellä pitempään.

Juomisiin en ole sääntöä vielä ulottanut, syömisissäkin kun on vielä roppakaupalla tekemistä... Toinen itselleni sallima lipsuma säännöstä on, ainakin toistaiseksi, syöminen seurassa leffaa tai dokkaria katsottaessa. Onnistun vielä jotenkuten hyvällä tahdolla änkemään sen kategoriaan "ystävällissävyinen sosiaalisuus eli keskustelu muitten ruokailijoiden kanssa".