hrithik-in-agneepath.jpg

Uudelleenfilmatisoitu Agneepath on ollut mieletön kassantäyttäjämenestystarina Bollywoodia esittävissä elokuvateattereissa kautta maailman. Minä pääsin katsomaan sen tuoreeltaan valkokankaalta mieheni luona Lontoossa.

Hrithik Roshan on trimmannut itsensä huippukuntoon selvitäkseen toimintakoitoksesta. Hän ei varsinaisesti ole sankari, vaan sankarin kostoa hautova poika, joka omaksuu tämän vihollisten toimintatavat päästäkseen niihin päämääriin, joita isävainaa aikoinaan tavoitteli rauhanomaisesti. Mukana menossa ovat myös Sanjay Dutt runollisena, Ramayanan Ravanan elkeet omaksuneena pääkonnana, sekä Priyanka Chopra uskollisena, positiiviseen ajatteluun epätoivoisesti tukeutuvana tyttöystävänä.

Mikä harvinaisen mielenkiintoista tämän päivän Bollywoodissa, Agneepathin henkilöhahmot ovat enimmäkseen köyhiä maalaisia ja slummiasukkeja, ihmisiä, jotka sortuvat rikollisuuteen ja halveksittuihin ammatteihin selviytyäkseen jokapäiväisestä elämästä. Poliisit ja poliitikot kuvataan heitä pahempina. Ja karman pyörä pyörii epämyötätuntoisesti ja vääjäämättä. Karman laki väännetään katsojan eteen rautalangasta tai oikeammin -ketjusta sun muista kapistuksista, joilla miehet voivat toisiaan mätkiä.

Tällaisen helläsydämisen väkivalta-allergisen katsojan silmissä Agneepath on ihan sietämättömän julma ja groteski. En voinut olla ajattelematta leffateatterin hämärässä koko ajan ystävääni, joka pahoinpideltiin vuosi sitten ja joka on yhä sairaalassa. Oikeasti ihmisen voi hakata ja potkia koomaan, aivovammaan ja työkyvyttömyyteen minuutissa. Agneepathin tekijät eivät tätä tiedä taikka tästä piittaa.

Jos äärimmilleen vietyä väkivaltaa pystyy sietämään, Agneepath on kipukuorensa alla kuitenkin katsomisen arvoinen teos. Siksi, että sen henkilöhahmot ovat oikeita ihmisiä. Siksi, että se pakottaa miettimään moraalisia kysymyksiä. Pyhittääkö tarkoitus todellakin keinot? Voiko ihminen selvitä voittajana turvautumatta väkivaltaan? Onko se joka kuolee periaatteistaan tinkimättä sitten kuitenkin loppupeleissä voittaja?

Onko kannattavaa astua aktiivisesti ulos siitä kohtalosta, jonka syntyperä on eteen pedannut?

Filmin tekijöiden tarkoituksena on ehkä ollut herättää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Toisaalta pääkysymyksiä tukevat elementit ojentelevat jälkimmäisiä. Gansterikuninkaan poika, prinssiksi syntynyt, astuukin ulos omasta glamour-kohtalostaan olemalla passiivinen laiskuri. Sekin on karmista toimintaa, ettei toimi.

Elokuva herättelee myös muistamaan, että siinä kuvattu lapsikauppa on edelleen totista todellisuutta Intiassa. Se on kuitenkin sivujuonne; konnuuden keskiössä ovat tässä filmissä huumeet. Sekä se, miten Intian maaseudulla yhä vallitsee monin paikoin feodaalijärjestelmä, joka mahdollistaa kulttuurillisesti sen, että joku rikas sika sanelee miten ja millä keinoin alueen ihmisten tulee elää - idealistiset uudistajat saavat tuntea sen nahoissaan.

Toivottavasti tämä kassamagneetti inspiroi yhteiskunnalliseen muutokseen niitä, joiden käsissä muutoksen mahdollisuus on.