Minua pyydettiin kirjoittamaan pullistuneen egon ja hyvän itsetunnon eroista.

Hindulaisesta näkövinkkelistä ego - itsekäs minäkuvamme, jolla erottaudumme toisista - on näkymätön kummitus. Tullakseen näkyväksi, olevaksi, se tarvitsee ympärilleen kuoren. Sitä rakennamme eräänlaisilla post it -lappusilla, joissa lukee, mitä kaikkea sitä ollaankaan. Lapuissa on ammattinimikkeitä ja oppiarvoja, niistä käy ilmi asema ja tehtävä perheessä. Niissä voi myös olla adjektiiveja ja hyvin usein niihin tulee komparatiiveja: olen parempi kuin tuo asiassa X, osaan enemmän kuin muut alalla Y, ja hei vähänkös olen viisaampi kuin typerys Z.

Useimmilla ihmisellä on pukiminaan myös paljon negatiivisia post it -lappuja, joissa voi lukea vaikkapa että laiska, tyhmä ja saamaton.

Kaikkia näitä lappuja, niin ylistäviä kuin meitä alas polkevia, voi kutsua rajoitteiksi. Niin kauan kun takerrumme niihin, emme voi olla muuta kuin mitä niissä lukee. Se, joka takertuu titteliinsä, ei voi siirtyä tekemään sitä työtä, mitä todella sisimmässään haluaisi tehdä. Se, joka uskoo olevansa laiska ja saamaton, pysyykin sellaisena eikä saa aikaan, eikä tyhmäksi julistautunut mitään opi. Ja se, jonka laput julistavat että täältä tulee komea, rikas ja menestyvä perheenisä, ajautuu väistämättä kriisiin kun iän myötä komeus karisee, ja kun elämä lyö viemällä säästöt, ja kun lapsi itsenäistyy elämään ihan toisenlaista elämää kuin perheenisä halusi.

Näitä rajoitteita hindulaisuus kutsuu harhaksi, mayaksi. Yksi perusaskeleista kohti valaistumista on päästää niistä irti ja ymmärtää, ettei todellisella minällämme ole rajoja. Ollessamme yhtä Kaikkeuden kanssa pystymme mihin vaan. Luonnollisesti tietysti karmamme, johon ruumiimmekin lukeutuu, rajoittaa mahdollisuuksiamme tässä elämässä, mutta uskomattoman paljon ihmeellistä voi alkaa tapahtua jo tämän elämän aikana jos ja kun hyväksymme muutoksen. Sen, ettei asianlaitojen tässä maailmassa ole tarkoituskaan pysyä ikuisesti ennallaan tai kääntyä aina mieleisiksemme. Ja ennen kaikkea sen, että oman luonteen muuttaminen on täysin mahdollista.

Meditaatio on kaikkein tehokkain työkalu tuohon omaehtoiseen muuttumiseen. Meistä tulee yhä enemmän sitä, mitä meditoimme. Oikeastaan rajoitteitten liimailu ympärille ja niitä koskevissa ajatuksissa vellominen on sekin meditaatiota, negatiivista sellaista. Kannattaa todellakin ryhtyä tiukkaan vastaiskuun, tietoiseen, varsinaiseen meditaatioon, jonka ohjauspyörää ajamme me itse!

Terve itsetunto ei perustu rajoitteisiin, heppoisiin post it -lappusiin, jotka irtoilevat ja repeilevät. Ei liikkuvalle alustalle voi tukevasti ja turvallisesti pystyttää mitään. Pullistunut ego on suorituskeskeisyyttä, terveen itsetunnon irvikuva. Oikea terve itsetunto juurtuu siihen, mikä on pysyvää ja mihin voimme luottaa. Hyviin arvoihin.

Minun itsetuntoni oli suurimman osan elämääni tosi hataralla pohjalla, lippulappujen varassa. Verratessani vanhaa minää ja nykyistä pystyn näkemään, että nykyään minulla on terve itsetunto. Sitä minulla ei ennen ollut.

Selvimpiä eroavaisuuksia:

Pullistunut ego ylpeilee hyvillä teoillaan ja käyttää niitä korokkeina, joitten päällä seistessään voi kokea ylemmyyttä niitä kohtaan, jotka eivät ole tehneet yhtä paljon (tämä ylimielisyys voi ilmetä myös toisten kiusaamisena, haukkumisena ja kärsimättömyytenä). Terveellä itsetunnolla varustettu ihminen kunnioittaa itseään, koska voi luottaa itseensä ja vakauteensa siinä että noudattaa hyviä periaatteita riippumatta siitä, tuleeko niistä tunnustusta tai palkkiota.

Pullistunut ego paisuu ja kasvaa saavutuksista, kehuista, meriiteistä, palkinnoista. Kipeästi ja pihisten se kuitenkin pienenee silloin, kun joku toinen pärjääkin näillä aineellisilla mittareilla paremmin, ja etsii ensiavuksi vikoja ja syitä kaikkialta paitsi itsestään. Terveellä itsetunnolla varustettu ihminen tiedostaa omat lahjansa ja on niistä kiitollinen, ja tekee parhaansa etteivät ne mene hukkaan - mutta hyväksyy oman karmansa, jos se ei noista lahjoista huolimatta viekään ruusutarhaan. Hänelle lahja on arvokas ilonaihe itsessään, eikä ulkoisen tunnustuksen lähteenä.

Pullistunut ego on aina pohjimmiltaan peloissaan: se pelkää lahoavansa, se näkee painajaisia lappuseinämiensä katoamisesta taivaan tuuliin niin ettei jäljelle jää enää mitään mistä itsessään voisi pitää. Terveen itsetunnon saanut ihminen luottaa siihen, että mitä tilanteita eteen ikinä tuleekaan, jokainen niistä sisältää tilaisuuden oppia, kehittyä ja olla epäitsekäs, ja kun siihen tilaisuuteen tarttuu, voi pitää itsestään.

Koska pullistunut ego tietää, ettei sen omakuva kestä tuulta eikä päivänvaloa, se hermostuu välillä pönkittämään itseään millä vaan, myös negatiivisilla rajoitelappusilla, jotka kuitenkin hermostuttavat sitä lisää. Terveen itsetunnon tilassa ihminen uskaltaa katsoa realistisesti omia virheitään, rauhoittavan tietoisena siitä, että itseään voi kehittää joka päivä koko loppuelämän ajan. Omat virheet eivät ole sietämättömiä, koska niistä voi oppia pois. Toistenkaan virheet eivät ole anteeksiantamattomia sille, joka tunnistaa ne itsessään, joko nykyisessä tai menneessä.

Näihin liittyen haluaisin vielä kirjoittaa hiukan neroudesta.

Olen henkilökohtaisesti nykyään sitä mieltä, ettei nerous, yksilön suuruus, ole järin geneettistä. Se on paljon enemmän otollisia olosuhteita. 

Lisäksi se on aivan erityisen paljon uskallusta uskoa omaa sisäistä ääntä aivan riippumatta siitä, mitä mieltä ympäristö on.

Uskon, että suurin osa ihmisistä, ellei peräti jokainen meistä, on nero jossakin asiassa. Tämä ei kuitenkaan välttämättä käy koskaan ilmi, ellei yksilön kohdalle osu juuri oikeaa aikaa ja paikkaa nerouttaan osoittaa. Ja ellei hän ole päässyt vapaaksi pullistuneen egonsa puristuksista.

Uskallus seurata omaa tähteä ei ole mahdollista kenellekään, joka elää pelossa. Pullistuneen egon vanki jos kuka elää pelossa.


Olen itse ollut nyt viitisen vuotta kuivilla masennuksesta. Sillä oli tosi paljon tekemistä itsetunnon kanssa. Huono itsetunto on vankila; ihminen, joka ei usko itseensä, ei luontevasti lähde muuttamaan niitä asioita, jotka on tehtävä, jos haluaa voida hyvin. Ikiomassa rajoitevankilassani yritin lääkitä itseinhoani uskottelemalla itselleni olevani hyvä tyyppi, koska olen sitä, tätä ja tuota, ja sitten kun en aina vastannutkaan näitä odotuksiani, syytin maailmaa ja muita ihmisiä ja ADHD:täni uskaltamatta nähdä omia estettävissä olevia virheitäni ja koko minäkuvauskomusrakennelmani paperista höttöisyyttä. Niin ajatukseni kuin ihmissuhteenikin pörräsivät oman egon ja sen kärsimysten ympärillä.

Käännekohta itsetunnossani, uskonnollisen vakaumukseni syvenemisessä ja koko elämässäni tapahtui, kun olin elämäni aallonpohjassa, depressiossa ja valmis kokeilemaan lasteni hyvinvoinnin nimissä mullistavaakin ulospääsytietä ahdistavasta elämäntilanteestani. Yksi putosi syliini, johdatuksesta. Aloin seurata diggailemani opettajan, Easwaranin, ehdottamaa päiväohjelmaa noin niin kuin kokeeksi. Ihme ja kumma: se kytki minut käytännön tekojen kautta uudenlaiseen minä- ja maailmankuvaan, jonka keskipisteenä ei enää ollutkaan itsekäs minä - ego. Keskipisteeksi nousi matkanteko kohti sellaista minää, jollaiseksi haluaisin tulla. Kohti pysyvää minää, jonka hyvinvointi ei olekaan omien rajoitteitteni ja odotusteni toteutumisen armoilla, vaan kiinni siitä, miten käytän aikani. Itsekkäästi - vaiko niin että minusta on iloa ja apua muille ja että kasvan ja kehityn ihmisenä.

Jok'ikisestä hetkestä tuli käännekohta ja seikkailu, tärkeä valinnan paikka. Arjesta tuli kiinnostavaa. Jopa silloin kun se ahdistaa.