Nettiyhteysoperaattorimme tunki meille aivan väkisin uuden digiboksin sadallamiljoonalla TV-kanavalla. Mitä himskattia minä sillä teen? Yksikään kanavista ei näytä Bollywoodia! Euroviisujakin arvatenkin muutaman kerran keväässä ;-)

Jätin kuitenkin tänään auki erään "wanhoja" klassikkoja soittavan musa-tv-kanavan. Kurt Cobain palauttaa mieleeni, että yksi Kali-yugan tunnusmerkki on, että ihmiset ihailevat ja yrittävät jäljitellä muusikoita eivätkä pyhimyksiä. Minä niin hirmuisen kovasti toivoisin että omat tyttäreni kiinnostuisivat ennemmin Surdasin, Ramakrishnan tai vaikkapa Francis Assisilaisen kuin Kurt Cobainin kaltaisten heppujen elämästä.

No Doubtin ihana mutta todella puhki soitettu Don't Speak kuulostaa edelleenkin todella puhki soitetulta.

Kun kanava kauhoo vielä syvemmältä, vaikkapa 80-luvulta, en voi olla tajuamatta että kaikki nuo 80-luvun nuoret ja kauniit tyyli-ikonit ovat nykyään jo aika vanhoja.

Time-of-my-life.jpg

Käykö muille koskaan niin että katsoessa tai kuunnellessa äänitteeltä nuorta ihmistä, joka nykyään on jo vanha tai kuollut ja kuopattu, maailma tuntuu yhtäkkiä pysähtyvän ja kaiken katoavaisuus ja ajan armoton kulku pyyhkäisevät jyrähtäen ylitse?

Varsinkin oma vauva sylissä tuo efekti korostuu. Missähän on vauvani sinä päivänä kun minä olen sitä ikäluokkaa kuin entispäivien starat ovat nyt? 

Vaan kunpa voisin palata menneisyyteen, sen kiusatun tytön luokse, joka kuunteli rinta pakahtuen tätä biisiä, ja sanoa nuoremmalle itselleni: juuri noin tulee käymään, unelmasi toteutuvat!

http://youtu.be/_Vu6ltEsU3g