- Kuinka monet sortsit sinä oikein olet ostanut?
- No kun sinä tykkäät niistä.
- Miten niin?
- Sanoit ihan selvästi vuosi sitten että sinusta olisi kiva nähdä minut länsimaalaisissa trendivaatteissa.
- Sanoinko muka?
- Minulla ei ollut länsimaalaisia trendivaatteita, joten pidin silmät auki juttukeikalla nuorison tanssinäytöksessä nähdäkseni mikä on  muotia, ja ostin sitten länsimaalaisia trendivaatteita paljon viime keväänä ja kesänä ihan sinua varten.
- Ihan turhaa rahanmenoa! Näytät kauniilta kaikissa vaatteissa.
- Eipäs ollut turhaa, minusta oli hulvatonta miten tyrmäävä vaikutus sortsiasusteellani oli kun matkustin ekaa kertaa luoksesi.


- Hei kulta, mikset sano mitään.
- No kun sanoit minulle kaksi minuuttia sitten että hys.
- Milloin opit ettemme me ei-suomalaiset tarkoita mitä sanomme!


Luulin nuorempana olevani mitä epäsuomalaisin suomalainen hindu-uskontoineni ja kaukokaipuineni. Ahdisti se, miten kehnosti ihmiset täällä osaavat jutella, selvin päin. Mutta mitä kauempana olen haahuillut ja mitä syvemmälle uskontooni sukeltanut, sitä suomalaisemmaksi olen alkanut itseni tuntea. Ja sitä kiitollisempi olen niistä lukuisista asioista, joissa suomalaiset ovat "hindulaisempia" kuin monet hindut. Ja se selvin päin puhumisen taitokin kyllä löytyy kun pintaa raaputtaa, olen itse saanut oppia rajantakaisessa Karjalassa syntyneiltä suomalaisilta.

Mirjami inspiroi minut pohtimaan, mitä oikein on suomalaisuus.

Minulle suomalaisuus on rehellisyyttä, sanoihin sitoutumista. Se on kykyä kohdata kaikki ihmiset tasa-arvoisina ja nähdä, ettei keisarin uusia vaatteita ei ole olemassakaan. Se on sisukasta työmoraalia. Ja se on vahvaa naiseutta, kykyä kysyä, että vaikka miehet olisivatkin haljuja tai saamattomia niin miksi ihmeessä naisten pitäisi alentua heidän tasolleen.

Varoitan että tämä kirjoitus sisältää sitten paljon yleistyksiä. Ilman niitä olisi pahuksen vaikea kirjoittaa mitään luonnehdintoja mistään kulttuurista. En kiistä että poikkeuksia on, on niin että ihan silmissä vilisee.

Mitä enemmän olen viettänyt aikaa ulkomaalaisten kanssa, sitä vahvemmin on suomalaisuudessa esiin korostunut tämä: me emme sano luonnostamme mitään, mitä emme tarkoita, emme, vaikka se merkitsisi tympeää hiljaisuutta. Suomalainen sitoutuu jokaiseen lausumaansa sanaan niin, että tekee niistä totta jos käy ilmi etteivät ne ole totta.

Intialainen pääsiäisvieraamme, puhelias ystävättäreni, sai minut pahoinvoinnin partaalle ylisanoillaan. "Sinä olet maailman paras siskoni! Nämä päivät luonasi ovat olleet elämäni onnellisinta aikaa!" Eihän tuollaiseen lirkutteluun voi suomalainen vastata kuin sarkastisella tyrmäyksillä, leijailevien hempeyksien alas mottauksilla! Ei ihme, että Ranskassa varttunut suomalaisystävättäreni kokee Suomen kovin synkäksi paikaksi ja riemastui saadessaan tutustua mainittuun intialaisnaiseen.

Toisaalta oman miehen suusta hempeydet kyllä otetaan kiitollisuudella vastaan, ja itse asiassa luulen tämän olevan suurensuuri syy sille että suomalainen nainen päätyy niin mielellään ulkomaalaisen miehen kainaloon. Se ei välttämättä edes ole seurausta siitä, etteivät suomalaiset miehet osaisi puhua. Suomen nykykieleen ei vaan niin helposti istu sellainen lepertely kuin mihin tahansa muuhun kieleen; mies, joka yrittää olla runollinen puhutuksi suomeksi, saattaa kuulostaa lipevältä. Eipä silti, lipeviä ne ulkomaalaisetkin voivat olla, mutta toisella kielellä tietynlainen asiayhteyssuojamuuri puuttuu tai on heikko.

Kun on itse puheissaan rehellinen, ottaa kovin helposti toisenkin sanat kirjaimellisesti.

Hindulaiseen ideaalimaisemaan äärirehellisyys sopii kuin valettu. Kun siihen vielä yhdistetään antaumuksellisen puolison ideaali, päästään noihin ylle ikuistettuihin tilanteisiin. Miehenikin on minusta moitteettoman rehellinen, mutta ei kuitenkaan suomalaisen kirjaimellinen. Rehellisyyden raja on hänellä hieman eri paikassa.

Toinen suomalaisuuden määritelmä, jonka ääriviivat piirtyivät minulle esiin vasta kun aikanaan vietin aikaa Intiassa, ruumiillistui Pekka Haaviston vaalihumussa. Ja toisaalta yhtä lailla pääsiäisenä; tämänkin ystävättäreni Intiasta pani ylisanoin  merkille, mutta vakavammin, ja miehenikin liittyi kuoroon: suomalaiset kohtelevat kaikkia tasa-arvoisesti. (Kunhan saavat suunsa auki, hiljaisuutta ei pidä ulkomaalaisten tulkita ylenkatseeksi!) Samaa viestittää myös tällä hetkellä Kalkutassa oleva suomalaisystäväni. On se vaan suomalaisin sinisilmin tarkasteltuna surullista ja pysäyttävää miten kai valtaosa maailman ihmisistä elää hierarkiassa, kun taas meillä siivooja voi tuosta vain naida miljönäärin, eikä kukaan edes kohota kulmiaan.

Britanniassa jako työväenluokkaan ja yläluokkaan on vahva, ja miltei yhtä vahva, vaikkakin näkymätön, on geneettisten brittien itsensä ja maahanmuuttajien väliin pystyttämä muuri. Tällaiset ovat mieheni ja tuon intialaisen ystävättäreni, joka asuu tällä hetkellä väliaikaisesti Englannissa työkomennuksella, kokemukset. Kun ystävättäreni vuosia sitten jo selitti minulle ettei tästä syystä osaa kuvitella että löytäisi itselleen brittimiehen, en ymmärtänyt ollenkaan. Nyt tiedän, että suomalaiset miehet eroavat tässä asiassa ihanasti brittimiehistä. Olen kuullut huhua, että ne kansat, jotka eivät ole koskaan pitäneet muita kansoja siirtomaapalvelijoinaan, olisivat useinkin suomalaisten kaltaisia siinä miten muukalainen otetaan vastaan.

Kolmas asia, joka uskoakseni nivoutuu väkevästi yhteen tuon edellisen kanssa, on naisten ja miesten tasa-arvo, jonka tulee vastaan jo kielemme sukupuolettomuudessakin. Täällä naiset ovat aina olleet vahvoja ja pärjänneet yksin miesten ollessa metsällä tai sotimassa, ja olleet rohkeasti mieluummin yksin lasten kanssa kuin omaa osaansa hoitamattomien miesten kanssa. Tämä maa on täynnä itsenäisiä vahvoja naisenmalleja. Siinä joukossa on hienoa kasvattaa tyttäriä.

Kun palasin viimeksi Lontoosta, uskaltauduin juttusille suomenkielistä lehteä lukulaitteestaan tutkailleen miehen kanssa. Juttelimme koko loppulentomatkan ajan. Mies oli asunut USA:ssa 20 vuotta. Hän piti ydinsuomalaisuutena sisukasta työmoraalia, sisäistä kunniantuntoa, joka ajaa ihmisen tekemään työnsä hyvin ja luotettavasti loppuun vaikka pitäisi mennä läpi harmaan kiven.

- En usko oikeastaan mihinkään, katson olevani ateisti. Mutta tämä mitä sanotaan luterilaiseksi työmoraaliksi istuu minussa syvemmin kuin mikään uskonto.

Mykistävän hienosti sanottu.

Mainitun työmoraalin luterilaisuudesta en kyllä tiedä, muutoinhan sen pitäisi näkyä kaikkialla missä ihmiset ovat luterilaisia. Pikemminkin sanoisin että tuo sisäinen kunniantunto on universaalin moraalin mukainen ja tulee esiin kaikkialla, missä ihmiset rakastavat dharmaa.

Ihan vaan omana kohta 33 vuotta jatkuneena elinaikanani Helsingin seudulla on ollut nähtävissä muutoksen tuulia. Ihmiset keskieurooppalaistuvat, omaksuvat yhä enemmän kosmopoliittisia tapoja, jotka ovat usein itse asiassa paheita, ja hylkäävät suomalaisia perusarvoja. Jos suomalaiset perusarvot ovat pahimpien persujen edustamaa suvaitsemattomuutta, ne joutavatkin kaatopaikalle.

Suomalaisuudessa on kuitenkin valtavan paljon sellaistakin, jonka soisi siirtyvän tuleville sukupolville maailmanloppuun asti. Kansainvälistymisessä parasta onkin se että voi poimia parhaat arvot ja toimintatavat kaikkialta. Korvata huonon suomalaisuuden hyvällä mallilla jostain muualta, mutta pitää yllä ja arvossa hyvää suomalaisuutta.

Helsingissä on virkistävää, miten sisukkaiden, sisäistä kunniantuntoa uhkuvien työmoralistien jatkuva muuttoliike "Perus-Suomesta" etelään muistuttaa pitempään täällä majailleita siitä, mitkä perusasiat ovat tärkeitä.