Asustin ja avustin eilen virpojiani siinä määrin että yksi tärkeimmistä unohtui: kuvan ottaminen :-(
Ipanani valmistautuivat palmusunnuntaihin täpinöissään jo kaksi viikkoa sitten pajunkissaisia oksia keräten. Koristeita he mm. sormivirkkasivat hauskan värikkäästä langasta. Yllättäen vihkipappimme saapui lauantaina viisivuotiaan tyttärensä kanssa Turusta yökylään niin että virpojani saivat seurakseen vielä yhden vähän pienemmän trullin. Hieno saalis tulikin, karkkia muille jakaa ja rahaakin yhteensä yhdeksän euroa.
Raskaanaolijoitten nettijengissä moni äiti kuitenkin harmitteli sitä, miten virvontaperinne on joillain paikkakunnilla ihan rapistunut. Eli virpojat eivät välttämättä enää pukeudu tai edes koristele oksiaan ja tällainen 10 tikkarisuisen laiskuripojan jengi antaa yhden oksan ja odottaa että jokainen saisi siitä hyvästä palkkion. Minä en moisille antaisi mitään muuta kuin nuhdesaarnan siitä etteivät viitsi nähdä yhtään vaivaa! Meillä ei tosin jostain ihmeen syystä käynyt tuollaisia poikia eikä ketään muutakaan virpomassa, vaikka näin ikkunoista etteivät omat lapseni olleet ainoat virpojat liikenteessä.
Kun olin koululainen, kristinuskon opettajani vastustivat kiivaasti virpomista, koska heistä oli niin kauheaa että alunperin karjalaisen perinteen kristilliset juuret olivat unohtuneet ja virpomassa käy joitain kamalan pirullisia noitia. Minä en koskaan ymmärtänyt (eikä onneksi ymmärtänyt kristitty äitinikään) tätä kritiikkiä: virpojatrullithan toivottavat kaikille terveyttä ja kaikkea hyvää ja jakavat siunausta tuovia kauniita oksia! Sehän on tosi positiivista ja kilttiä taikomista ja kaukana esimerkiksi Halloweenin / kekrin uhkavaatimuksista ja kauhuilmapiiristä!
Sekin on ikävää hauskan perinteen rapautumista, että lapset vanhempineet unohtavat koko virpomisperinteen mahdollisuuksineen.
Ennen kuin jatkan eteenpäin, esitän taas lukijoille kysymyksen :-) Tällä kertaa vain vegelukijoille: milloin ja miksi teistä tuli kasvissyöjiä? Ovatko kaikki hyväksyneet päätöksenne? Miten kasvatatte lapsenne, mitä ruokavalioon tulee?
Tämä kysymys liittyy siihen, että tuo lasten karkkisaaliin muillekin jakaminen tapahtuu tänään ihan kirjaimellisesti. Lapseni ovat omasta vapaasta tahdostaan kasvissyöjiä kaikkialla paitsi isänsä ja tämän sukulaisten luona, niin pitkälle, että haluavat jättää liivatetta ja elintarvikeväriä 120 sisältävät karkitkin syömättä. Joten tuollaiset namut he tahtovat antaa koulussa niille lapsille jotka eivät tämmöisistä piittaa. Ja tämä on ihan heidän oma ideansa. En ole kieltänyt tyttäriäni syömästä lihaa tai tiettyjä karkkeja. Olen kyllä ollut heille avoin oman kasvissyöntini moninaisista syistä ja siitä, miksi itse syynään elintarvikkeiden tuotetiedot, eli minulta he tietenkin ovat sen oppineet. Enkä ikinä itse osta heille mitään mitä en itsekin söisi; poikkeuksena olen itselleni lakannut ostamasta esim. munavoita sisältäviä eväitä esim. kahviloista mutta lapsille kyllä ostan jos on tarvetta tankkaukselle ja he kananmunaa pyytävät.
Toisin sanoen koen itse olevani laktovegetaristi ja lapset taas kokevat olevansa ovolaktovegetaristeja.
Olen jo vuosikaudet ollut täysin vakuuttunut siitä, että vegetarismin vakaumus on Anandissa ja Shantissa jo ihan omaehtoisesti niin syvällä että kunhan he ehtivät teini-ikään, he ilmoittavat isänpuoleisellekin suvulleen olevansa vegejä. Isänpuoleinen suku on sitä mieltä etteivät sitä pienemmät lapset voi tuollaista päätöstä tehdä, ja sitä mielipidettä kunnioitamme. Tytöt siis syövät heidän seurassaan suosiolla niin lihaa kuin kaikenlaisia karamellejakin. Shantin sanoin, "mä kyllä pidän monien liharuokien mausta, mutta sillon ku mä saan itse päättää ni mä en haluu siltikään niitä syödä koska mä ajattelen eläimiä".
Kaksoseni ovat käyttäytyneet näin kolmivuotiaista lähtien.
Lähivanhemman mielipidevaikutus lapsiin on kaikista suurin, mutta uskon, että tässä painaa muukin kuin minun (ja Dharmapatin ja erinäisten ystäviemme) esimerkki. Syyt, joitten takia olen kasvissyöjä, ovat niin hyviä että niihin on helppo tarttua, varsinkin jos on tottunut monipuoliseen kasvisruokaan eikä mieli vilise etupäässä lihaisia, positiivisilla tunteilla latautuneita ruokamuistoja ja vanhempien suomalaissukupolvien käsityksiä siitä että liha olisi erityisen terveellistä tai välttämättömän tarpeellista. Lisäksi kasvissyönti on ajassa, se on trendikästä. Lapsillani oli jo päiväkodissa ikätovereita, joitten perheissä syödään lihaa, mutta jotka itse haluaisivat olla kasvissyöjiä, ja koulussa tällaisten osuus on vain kasvanut.
Nyt raskaana ollessani mietin välillä, tuleeko tästä lapsesta yhtä innokas kasvissyöjä kuin kaksosista.
Lootus ei tule syömään lihaa kuin korkeintaan kapinoidakseen ainakaan niin kauan kun minun ja Dharmapatin kanssa asuu. Koska hänen kumpikin vanhempansa on vannoutunut kasvissyöjä, ei ole ketään muuta, jolla olisi oikeus sanoa vasta-argumenttisanasensa siihen mitä tälle lapselle ruoaksi tarjotaan. Mitä isovanhempiin tulee, minun vanhempani ovat jo aikaa sitten tottuneet siihen että minä ja minun synnyttämäni lapsenlapset syövät kasvisruokaa vaikka he mitä sanoisivat tahi jopa päällään seisoisivat ;-) Dadimaa (sitä nimeä lapsi tulee Dharmiksen äidistä käyttämään) taasen on hänkin kasvissyöjä. Dadimaa luopui lihasta tosin vasta menopaussin jälkeen vähän niin kuin tukeakseen poikansa päätöstä - Dharmapatihan rupesi vegeksi vasta 2004 uskoontulonsa yhteydessä oltuaan siihen asti varsinainen liha-ahmatti, joka kiukutteli, ellei ruokapöydässä ollut lihaa! Mauritiuksella kasvissyönti on kyllä huomattavasti yleisempää kuin Suomessa, mutta kuitenkin selvästi harvinaisempaa kuin Intiassa. On aika tavallista, että ihmiset popsivat lihaa ja mereneläviä, mutta kasvissyöntiä kunnioitetaan silti uskonnollisena ihanteena ja varsinkin naiset usein ryhtyvät kasvissyöjiksi kypsään ikään tullessaan. Koetaan, että se on hyväksi paitsi heidän omalle hengelliselle kehitykselleen, myös koko perheen karmalle.
Sellainen ei tulisi mieleemmekään, ettemme yrittäisi kaikin keinoin pitää Lootusta kasvissyöjänä. Tiedän sellaisiakin suomalaisperheitä, joiden toinen vanhempi tai kummatkin vanhemmat olivat kasvissyöjiä, mutta lapsilleen he syöttivät lihaa lasten niin toivoessa "vapaan valinnan" nimissä. Lihansyöjiksi lapset ovat isoiksi kasvettuaan jääneetkin, kasvissyönnistä ei syntynyt heille vakaumusta ja oman persoonan rakennuspalikkaa - vaikka toki he varmasti suhtautuvat kasvisruokiin ja -ruokavalioon positiivisemmin kuin ihmiset yleensä. Näen tässä ihan samaa kuin siinä että uskovainen vanhempi jättää henkilökohtaisen uskonsa jakamatta lapsensa kanssa "vapaan valinnan" nimissä, tai kun ulkomaalainen vanhempi ei viitsi puhua lapselleen äidinkieltään koska eihän sitä Suomessa tarvita. Surevat sitten myöhemmin kun lapsi isompana ihmettelee mihin uskontoa tarvitaan tai miksi hän ei tunne yhteenkuuluvuutta sukuunsa toisessa kotimaassa.
Mutta ehkä minun on vain itse toisenlaisena vaikea ymmärtää sitä, että hyvin monelle länsimaalaiselle juuri tuo "vapaa valinta" on kaikkein tärkein ja ylin moraaliarvo, korkeampaa kuin mikään oma henkilökohtainen päätös!
Ehkäpä se on kaikista suurin kulttuuriero länsimaitten ja muitten kulttuurien välillä. Minä olen tässä asiassa aivan tietoisesti hylännyt eurooppalaisuuteni, koska uskon, että juuri tuo ajattelutapa vaikuttaa kaikkein eniten siihen että eurooppalaiset perheet ovat koko maailman mittakaavassa niin hajanaisia ja eurooppalaiset ihmisinä niin yksinäisiä ja masentuneita. Kun kaikki kasvatetaan valitsemaan itse omat arvonsa, eikä mikään ole yhteisesti pyhää, todennäköisyys sille, että kaksi tai vieläkin useampi ihminen, olkootpa vaikka lähisukuakin, kulkisivat yhdessä kovin pitkään samaa tietä pitkin on aika pieni.
Sitä olen miettinyt, että tuleekohan Lootukselle jossain vaiheessa kapinan tarve. Kaksosten kohdalla tätä kysymystä ei tarvitse edes esittää, hehän tietävät miltä liha ja sen johdannaiset maistuvat ja ovat silti itse valinneet elää ilman sitä siellä missä heillä on valinnan vapaus - koulussa, vieraisilla, juhlissa ja matkoilla. (Äidin luonahan valinnanvapautta ei ole koska kotini on lihaton vyöhyke, isän luona taas lihaa tulee syödä ja sillä sipuli.) Olen vakuuttunut siitä että Lootus oppii pienestä pitäen ihan luonnostaan omaksumaan saman asenteen kasvisyöntiin kuin isosiskonsakin. Mutta entäpä kun hän kasvaa? Entäpä jos hänen ystävänsä syövät lihaa ja hänellä, kaksossisarettomalla, ei ehkä ole kaikkialla samanmielistä samanikäistä vertaistukea mukanaan? Lootukselle nuo tilanteet tulevatkin luultavasti olemaan kovempi koettelemus kuin kaksosille niin kauan kun laumasieluista lapsuutta jatkuu.
Toisaalta tunnen ja tiedän useita vannoutuneita pieniä tai teini-ikäisiä kasvissyöjiä, joilla ei ole sisaruksia tai ainakaan vegesisaruksia, ja jotka eivät pidä erilaisuuttaan ongelmana. Ehkä nykylasten keskuudessa individualismin ihanne ylittää ryhmään mukautumisen tarpeen ja ihmisillä on ylipäätään niin monenlaisia erityisruokavalioita että kasvissyöjälapset oppivat jo päiväkodissa pitämään omaa ruokavaliotaan luonnollisena poikkeamana, joka ei heitä millään häiritsevällä tavalla ikätovereista eristä.
Joten ehkäpä tämäkin mietinnänaiheeni on vain yksi versio "apua, miten yksöstä kasvatetaan" -hermoiluistani.
Kommentit