Olen aina ollut todellisuuspakoilija. Opin siinä hyväksi, oikeaksi mestariksi, jo pienenä pitkästyessäni koulutunneilla ja piileskellessäni välitunneilla. Jollen suoranaisesti lukenut, kirjoittanut, katsellut kiinnostavaa visuaalista viihdettä tai roolipelannut, haahuilin mielikuvitusmaailmoissani jokaisen joutohetkeni ja koko joukon sellaisiakin hetkiä joina minun olisi pitänyt olla tarkkaavaisempi. Sama jatkui kohdallani täysi-iän koitettuakin.

Äidiksi oppimisessa vaikeinta olikin oppia olemaan paikalla.

Piti hyväksyä, että vain olemalla mukana hetkessä, ihan todella läsnä, kaikkien aikaisempien karkailuhupieni kustannuksella, voin saada kestävän kontaktin noihin pieniin ihmisentaimiin. Sieluihin, jotka tässä elämässä on minulle kasvatettaviksi ja suojeltaviksi uskottu.

Piti hyväksyä, että juuri se on tärkein tehtäväni, ykkösdharmani, ja sen on mentävä kaiken muun edelle. Minun aikani ei kuulu ensisijaisesti minulle vaan heille.

Dharma? Se on hindulaisuuden peruskäsitteitä, erinomaisen kätevä sana, joka voidaan kääntää oikeudenmukaisuudeksi, uskonnoksi, taikkapa vain poluksi, joka vie hyvään määränpäähän. Meillä jokaisella on tosin ikiomat svadharmamme, koko joukko henkilökohtaisia dharmoja. Työntekijän dharma on esimerkiksi tehdä työnsä hyvin, ja aikuisen lapsen dharma on pitää huolta iäkkäistä vanhemmistaan. Avioliitossa dharmaa on rakastaa ja palvella puolisoa uskollisesti. Dharma on ennen kaikkea sellainen mahdollisimman väkivallaton elämäntapa, jota seuraamalla ei kerää epämiellyttävää karmaa.

Karma? Se on syyn ja seurauksen laki. Mitä kylvät, sitä niität. Karma on kuin sadepilvi, jonka teoillasi keräät pääsi päälle, ja joka vääjäämättä sataa niskaasi, virkistävänä suvisuihkuna taikka hirveänä marrasmyrskynä, riippuen siitä, oletko tehnyt hyvää vai pahaa. Tuhma vai kiltti, ajatelkaas! Karmaansa ei pääse pakoon kuolemallakaan, sillä tämä pilvi seuraa sielua seuraavaan elämään.

Minun tärkein dharmani on siis olla läsnä lapsille. Jos lapseni kärsivät vuokseni, kerään huonoa karmaa ja saan kärsiä itse tulevaisuudessa. Tuotan kärsimystä, jos en ole paikalla lapsilleni - vaeltelunhaluista mieltäni myöten, se tulisi kiskoa sfääreistään takaisin nykyhetkeen, heidän luokseen. Tämä minun on pitänyt hyväksyä.

Ekat vuodet nikottelin.

Oikeastaan nikottelen vieläkin. Silloin kun äksyilen lapsille, että haluan ja tarvitsen aikaa vain itselleni juuri silloin kun he kaipaavat eniten seuraani. Silloin kun en kärsimättömänä halua muistaa että hetkeä heidän kanssaan seuraa hetki jona he eivät äitiä muistakaan ja minä saan kumminkin sen oman aikani ilman turhaa mielipahaa.

Mutta vaikken tosiasioista ja prioriteeteistä aina pidäkään, ainakin ne hyväksyn. Ja niin on oma ennen niin minäkeskeinen elämäni hiljakseen kääriytynyt tuon hyväksynnän, tuon johtoajatuksen ympärille.

Mahtavaa motivaatiota olen saanut toisista kulttuureista, joissa kasvaneisiin minulla on ollut ilo ja kunnia tutustua. Suurin ja vaikuttavin kulttuuriero on minulle ollut nimittäin se, että länsimaissa itsestäänselvänä pidetty raivokas nuoruuden kapina ja vanhempien arvomaailmasta irtautuminen tuntuu monesti ei-länsimaalaisissa perheissä loistavan poissaolollaan. Tämä kiistaton tosiasia panee kyseenalaistamaan vallitsevat psykologiset teoriat ja kysymään, olisiko rähinä sittenkin reaktio ääri-individualismiin, joka meillä lännessä rehottaa niin kuin ei missään muualla.

Ei nuori voi löytää paikkaansa paikassa, jossa on sääntö eikä poikkeus, ettei kukaan ole todella paikalla.

Kun kukaan ei ehdi. Kun kaikilla on niin kiire suoriutua äkkiä ikävistä jutuista päästäkseen tekemään mukavia juttuja. Omia juttuja. Omassa rauhassa.

Hyväksynnän jälkeen on ollut riemastuttavan lohdullista huomata, että loppujen lopuksi melkein kaiken hyvän voi jakaa lasten kanssa. Ajatuksista alkaen: varsinkin käsitykset oikeasta ja väärästä, viisaasta ja epäviisaasta ovat jaettavissa. Heidän kielellään. Heille tulkatessaan sitä vasta itsekin tajuaa, mitä oikein ajaa takaa. Ja kun jakaa inspiroivan kulttuurielämyksen, nauttii sen yhdessä lasten kanssa valmiina pysähtymään ja selittämään - silloin vasta ymmärtää, miksi tuo elämys on niin vaikuttava, miksi se houkuttaa muutokseen, parempaan ihmisyyteen. Kotitöihinkin heidät voi yrittää ottaa mukaan.

Lapsia suojellaan monesti vääriltä asioilta. Monet pelottavat peikot muuttuvat turvallisiksi ja ymmärrettäviksi kun niihin tutustuu rauhassa aikuisen kanssa. Olen hirmuisen iloinen siitä että omat muksuni keskustelevat kuolemasta yhtä mutkattomasti kuin aamupalasta.

Lasten paikka on mukana. Kanssa. Siellä missä vanhempikin on. Jos haluan luikahtaa toiseen todellisuuteen, otan heidät mukaan.

Aika harva lapsille sopimaton taideteos on lopulta aikuisellekaan tutustumisen arvoinen. Henkilökohtaisesti luokittelen tuohon kategoriaan myös alkoholin.

Haiskahtaako omahyväisyys? Hajustan löyhkän pois tunnustamalla kärvisteleväni ja kiemurtelevani usein tuskissani kirjoitusinspiraatioksikin kutsutun todellisuuspakoiluhimon kourissa. Ja aivan erityisen hampaita kiristyttävän raivostuttavaa tämä hyväksyminen ja paikalla oleminen on kun ajoittain haluaisin vain keskittyä olemaan rakastunut nuorikko. Ja kun en voi. En kovin kauan, koska olen myös äiti, ja äitiyden dharma menee tärkeysjärjestyksessä parisuhdehuvittelun (joka sekin on puolison palvontaa ja täten dharmaa) edelle niin kuin kaiken muunkin edelle.

Seuraan siis dharmaani, mutta ajoittain äristen ja kiukutellen, eikä Krishna siitä silloin tykkää.