Montako lasta nainen saa, jos hän on seksuaalisesti aktiivinen parikymppisestä hedelmällisen aikansa loppuun eikä käytä ehkäisyä? Jos hän uskoo, että Taivaassa on vauvansielujen varasto ja osa heistä on hänelle tarkoitettu ja jos hän yrittää estää yhdenkään hänelle tarkoitetun syntymisen, nuo lapsipoloiset kärsivät ja parkuvat aivan niin kuin maan päälle jo syntyneetkin, jos heidät hylätään, torjutaan tai murhataan...

Kuukausia jonottamani Pauliina Rauhalan Taivaslaulu saapui viimein kirjastoon. Ahmaisin sen noin kolmella lukukerralla, aivan liimautuneena sen runolliseen kieleen, herkkään rakkaustarinaan, miellyttävän tutun oloiseen lapsiperhe-elämään, jossa aikuiset puuhailevat läsnäolevasti lastensa kanssa ja vastaavat heidän loputtomiin kysymyksiinsä ja puhuvat heille uskostaan.

Olin erityisen positiivisesti yllättynyt siitä, että vaikka vanhoillislestadiolaisista kertova kirja nostaakin kriittisesti esiin kutakuinkin kaikki vanhoillislestadiolaisten ongelmat, se ei kuitenkaan hyökkää tuota uskontoa vastaan. Kirjan päähenkilöaviopari Vilja ja Aleksi ei halua jättää vanhoillislestadiolaisuutta. He saavat niin paljon hyvää ja kaunista uskostaan ja yhteisöstään, johon ovat kasvaneet, ettei lukijallekaan voi muodostua mustavalkoista kuvaa vaan hänen on pakko ymmärtää, että tuossa uskossa on myös hyvät puolensa. Itse asiassa tunsin hinduna pitkin kirjaa suurta yhteenkuuluvuutta näihin ihmisiin, jotka eivät juopottele vaan puuhaavat kaikenlaista älyllistä ja inspiroivaa yhdessä. Ja tapaavat hengellisten luentojen kuulemisen, hengellisen musan yhdessä laulamisen merkeissä. Uskonto auttaa nauttimaan arjesta ja olemaan tyytyväinen siihen mitä on saanut. Minä sopisin paljon paremmin tähän joukkoon kuin levottomien monityydyttymättömien tavallisten nykyihmisten joukkoon, niihin, joita riivaa koko ajan kaipaus jonnekin pois tekemään jotain muuta riippumatta siitä miten paljon he ovat jo tehneet, miten paljon heillä jo on.

Viljan ja Aleksin ongelma on, että Vilja tulee raskaaksi paljon helpommin ja tiheämpään kuin jaksaisi. Kun perheessä on jo neljä alle esikouluikäistä lasta, hän saa kuulla odottavansa kaksosia. Se on liikaa. Vilja palaa loppuun, enkä olekaan lukenut toista yhtä herkän kaunista kuvausta mielen järkkymisestä.

Aleksi lähettää vaimonsa varmuuden vuoksi kahdelle psykologille. Ensimmäinen on vanhoillislestadiolainen ja vakaasti sitä mieltä että ongelma on ratkaistavissa jollain muulla konstilla kuin lapsiluvun rajoittamisella.

Toinen psykologi on hänkin keski-ikäinen nainen. Hän tuntee monia uskovaisia, joten minun ei tarvitse selittää kaikkea aivan alusta. Hän kysyy perheestä ja miehestä ja sanoo, että noin hienon naisen, miehen ja perheen hyvinvointia ei saa vaarantaa. Kun kerron hänelle viime viikkojen ja kuukausien tuntemuksista, hän sanoo suorana, että olen jaksamisen äärirajoilla, melkein osastolle menossa. Säikähdän ja tekee mieli perääntyä. Toisaalta olen helpottunut, kun joku uskaltaa nähdä minut perin pohjin väsyneenä ilman lieventäviä selityksiä.

Olen kahden rintaman välissä. En jaksa jatkuvia raskauksia, mutta mieleni ei myöskään kestä irrottautumista kivusta. Se tuntuisi oman elämäntarinan hylkäämiseltä. Olenko sitten tehnyt vääriä valintoja aiemmin? Kun oma äitinikin kärsi ja jaksoi, kun Maria kärsii ja jaksaa, ja molemmat sanovat, että niin on kuitenkin hyvä, miksi minä en pysty samaan?

Kaikkien ei pidä pystyä samaan, jokainen perhe saa olla erilainen, sanoo epäuskoinen psykologi, omien valintojen lähtökohtana ei saa olla vertailu ja syyllisyys vaan hyvinvointi.

Eikö se ole itsekästä, jos ei halua lapsia?

Ei ole, itsekästä on se, ettei jaksa olla äiti jo olemassa oleville lapsille eikä pysty ajattelemaan koko perheen hyvinvointia.

Jos oma äitini olisi käyttänyt ehkäisyä, minua ei olisi olemassa, olen perheen kolmastoista lapsi!

Kukaan ei synny omasta tahdostaan, niin ensimmäinen kuin kolmastoista lapsikin syntyy tyhjin käsin saamaan rakkautta ja huolenpitoa. kenenkään ei tarvitse hyvittää olemassaoloaan tai keskittyä kiitollisuusharjoituksiin.

Ajattelin, että elän ja jaksan sillä, että lapset ovat kiitollisia minulle uhrauksista.

Älä vain laske heidän päälleen tuollaista vaatimusten ja syyllisyyden viittaa, ja riisu se myös itseltäs.

Minä valitsen uskovaisen psykologin.

Mieleltään järkkynyt Vilja koettelee rajojaan muun muassa katsomalla eräänä iltana netistä pornoa. Harvinaisen oivaltava kuvaus siitäkin: nainen, joka ei oikeasti varmasti halua enää yhtään lisää, hymyilee ja väittää haluavansa miellyttääkseen muita, saadakseen palkkansa. Vilja rinnastaa tämän synnytyspakkoon. Vapaan seksuaalisuuden mallitar ei ole henkisesti yhtään sen vapaampi kuin lestadiolaisnaisetkaan.

Todella hieno romaani. Ja voi vain toivoa että kaikilla Viljan lailla kärsivillä lestadiolaisnaisilla olisi Aleksin kaltainen perhe-elämään osallistuva, uhrauksiin valmis mies.