Meikäläisen arkivuorokaudet jakautuvat kolmeen osioon. Aamulla ja päivällä tulevat kiireettömät, aikaansaamattomat pitkät tunnit, joitten aikana imetetään ja viihdytetään vauvaa ja yritetään saada jotain muutakin tehdyksi vauvan nukkuessa.

Muun perheen palatessa kotiin alkaa säntäily ja riehunta. Pitää tehdä tai saattaa loppuun ne sata talousaskaretta, jotka vauva esti minua päivän aikana tekemästä. Pitää antaa aikaa ja huomiota isoille lapsille ja katsoa että he tekevät ajoissa läksyt yms. mitä heidän pitää tehdä. Pitää hoitaa parisuhdetta (se jää nykyään eniten retuperälle, tosin mies on niin vauvan lumoissa ettei hän mitään huomaa). Tämän ajanjakson aikana vauva ei juuri äitiään näe kuin tissiä saadessaan, niin kovasti muutkin tahtovat hänen kanssaan aikaa viettää. Se sopii minulle, koska on virkistävää päästä tekemään kaikki ne roikkuvat, tekemistään odottavat asiat. Kuljen juoksujalkaa ja silti illan tunnit tuntuvat aina loppuvan kesken.

Lopulta alkaa yö. Yleensä sen merkeissä, ettei Lootus suostu nukahtamaan samaan aikaan kuin isommat tahtoisivat nukahtaa. Äitikin torkahtaa monta kertaa ennen pienokaistaan. Lopulta (kenties vasta puolilta öin) päästään sänkyyn, ja vauva alkaa nukkua sikeästi. Muutaman tunnin kuluttua herään siihen että paitani on likomärkä. Joudun herättämään vauvan syömään. Tämä toistuu toisenkin kerran ennen kuin on ensimmäinen aamu. Ensimmäinen aamu tarkoittaa, että muu talonväki lähtee kouluun ja töihin ja vaikkei meitä siihen sinänsä tarvitakaan, lähtijät tahtovat sanoa meillekin hei heit, halia ja vaihtaa kuulumisia. Tässä vaiheessa päätän, heräänkö vai nukunko, koska Lootus on yleensä (ei aina) edelleen sikeitten unien tuulella, mutta ei kyllä pysy sillä tuulella ellen minäkin nuku vieressä. Jos nukumme yhdessä lisää, saatamme herätä jopa vasta 10.30. Se on toinen aamu. Taivas miten vaikeaa olisikaan jos Lootus ei olisi talouden ainoa lepoa rytmittävä pikkulapsi...

diwalitervehdys-normal.jpg

Näissä vuoden alun merkeissä toivotan kaikille lukijoilleni ihanaa Diwalia, hindulaista uutta vuotta! Perinteisesti se aloitetaan siivoamalla ja ostamalla uusia vaatteita. Pimeyden laskeutuessa Diwalin iltana sytytetään tuikkuja toivottamaan Jumala tervetulleeksi taloon koko vuodeksi.

Viime aikoina on ollut isojen lasten kanssa liikaa kahnausta siivousasioista. Oma huone on aina hirveässä kunnossa ja jos se siivotaankin niin käytännössä Shanti siivoaa ja Anandi keksii tekosyitä ja hidastelee, jolloin tehokas Shanti tuntee ymmärrettävästi tilanteen epäreiluksi. Dharmapati on meitä siistimpi ja häntä häiritsee kovasti se miten lapset ja jättävät tavaroita väärille paikoille ja välillä minäkin, vaikka olen panostanut tähän asiaan, siistiksi oppimiseen, hirmuisesti viime vuosina.

Diwali-siivous sujui kuitenkin harvinaisen hyvin. Kehitimme eilen lasten kanssa pistejärjestelmän: jokaisesta kotityöstä tulee pisteitä, pyykkien kaappiin laittamisesta ja tavaroitten paikoilleen viemisestä peräti piste per objekti. Myös vauvanvahtimisesta muistetaan Lapsille toivottavasti selvisi jotakin minun ja Dharmiksen kiireistä kun he listasivat, mitä kaikkea pistepotin kartuttamiseksi voisikaan tehdä, mitä minä ja Dharmis joudumme joka tapauksessa tekemään eikä meille kukaan jaa pisteitä. Miinuspisteitä ropisee sen sijaan siitä että jättää asiat väärään paikkaan, tai jos myöhästyy koulusta tai jättää läksyt tekemättä omaa syytään, tai jos vitkastelee nukkumaanmenon kanssa. Eniten miinusta rapsahtaa jos hukkaa (taas kerran) kännyn, avaimen tai bussikortin.

Päämääränä on saada 108 pistettä (pyhä luku). Ne voi vaihtaa jonkin asian shoppailuun tai elämyskäyntiin jossain.

Moni kotityö, kuten vauvanhoito tai ruoanlaitto, on lasten mielestä palkinto itsessään, ja nyt siitä saa vielä pisteitäkin. Äiti luultavasti aktivoituu järjestämään kaikkea kivaa useammin jos lasten into kerätä pisteitä taloustöistä, jotka heidän muutenkin pitäisi oppia viimeinkin tekemään, jatkuu. Jo ihan siksikin että äidin aikaa säästyy, vaikkapa siihen lenkkiin, kun joku auttaa eikä tarvitse tehdä kaikkea itse.

Tällaisen projektin ei tarvitse kestää kovin kauan. Tärkeintä on innostaa ipanat uuteen rutiiniin. Onnistunein vastaava kokeiluni oli aikoinaan, kun viikkoraha tuli ajankohtaiseksi, kytkeä se kirjojen lukemiseen. Kirjoja tylsinä pitäneet tyttäret innostuivat lukemaan ja nykyään heitä ei mikään voisi lukuharrastuksesta enää vierottaa. Rahan ja kirjojen kytkös on jo aikoja sitten hautautunut merkityksettömänä unholaan.