Hurraa, vaikeuksista voittoon! Olo on kuin suuren urheilusuorituksen jäljiltä: kaikki tämän kuun työt on viimein tehty, työnteon mahtavin hidaste elikkä lapset ovat isänkodissa ja minulle jää ruhtinaalliset puolitoista päivää aikaa pakata matkakuorma ja tehdä viime hetken tarvehankinnat perheemme Ruotsin reissua varten.

Olen lähiviikot elänyt omia ja kuunnellut toisten vaikeuksia ja miettinyt, että kyllä ihmiset voi jakaa kahteen joukkoon. Niihin, jotka ovat uhriasenteen vallassa ja aina löytävät muualta kuin itsestään syitä olla onnettomia tai pahantuulisia. Heillä on usein negatiivinen, tuomitseva tai pilkallinen näkemys muusta ihmiskunnasta; vähintäänkin he kokevat tietävänsä asiat muita, sähläreitä, paremmin. Toiseen joukkoon kuluvat ne, jotka vaikeuksien keskelläkin tuntevat pääasiassa kiitollisuutta elämän pienistä iloista ja miettivät rakentavasti, miten voisivat muuttaa asenteitaan ja olosuhteitaan. Muita kohtaan nämä ihmiset tuntevat etupäässä myötätuntoa.

Usko karmaan auttaa pääsemään alkeisluokalta kehittyneempään ryhmään. Jos todella uskoo karmaan, tuo usko ei jätä mitään sijaa katkeruudelle, sillä silloinhan kaikki ne asiat, jotka elämässäni ovat menneet päin prinkkalaa, jopa toisten ihmisten syntien takia, ovat kuitenkin itse aiheuttamiani. Omaa prikulleen itse ansaitsemaani karmaa. Murehtimisen sijaan karmaan todella uskova voimaantuu toimimaan niin että tuleva karma - tulevaisuus - on taatusti parempi.

Pois katkeruus ja uhriasenne! Ne vain vahingoittavat ja lamauttavat, ovat tarpeetonta rangaistuspainolastia viljelijälleen.


Guruni kirjoittaa, että on hyvin helppo suorittaa sankaritekoja ihailevien silmäparien edessä. Vaikeinta on olla sankari silloin, kun yleisönä ei ole kuin oma kissa.

Tuntuu että olen hengellisen oivalluksen jäljillä. Siis. Jos kerran kaikki ihmiset jaksavat käyttäytyä paremmin ja skarpata silloin kun läsnä on muita - ja jos kerran aina hoen uskovani, että Jumala on joka hetki kanssani ja sydämessäni - niin enkö minä silloin aina saakin olla siinä tunnossa, etten ole yksin velvollisuuksineni! Eikö minun silloin tulisi tarttua tähän ajatukseen, hyödyntää sitä, kiivetä sitä pitkin eteenpäin hengellisellä tielläni? Köyttää sillä itseni jo saavutettuun rinnekorkeuteen?

Minä kun en suurin surminkaan jaksaisi enää tipahdella nolosti takaisin ylemmästä luokkakerroksesta alakertaan. Joutua tukiopetukseen siihen marisijoitten luokkaan, jonka ovella lukee Kaikki on Epistä.

Onkohan mieheni kolmannella luokalla kun hänen asenteensa vaikeuksiin on todeta kuivasti, että sielun ei pidä kuvitella niiltä välttyvänsä täällä aineellisessa maailmassa, ruumiin vankina.