Milloin te käytte hautausmailla?

Meidät löytää sukulaistemme haudoilta varmimmin ajanjaksona, joka tunnetaan mm. nimellä pitri paksha. Pidämme piknikiä ja laulamme vainajien puolesta:

asato maa sat gamayaa
tamaso maa jyotir gamayaa
mrityor maa amritam gamayaa
om shanti, shanti, shanti om
(mihin Anandi yleensä lisää että om anandi, anandi, anandi om...)

Siinä pyydetään sanskriitiksi Korkeinta johdattamaan vainajat valheesta totuuteen, tietämättömyydestä valoon ja kuolemasta elämään, ja toivotetaan heille rauhaa. Samalla tarjotaan heille vettä. Se symbolisoi apua tuonpuoleiseen. Missä esivanhemmat ikinä sitten huitelevatkaan - seuraavassa elämässä, taivaassa, taikka jossain keljummanpuoleisessa paikassa, tällä planeetalla tai jollain muulla - jos heitä muistelee lämmöllä ja heidän puolestaan rukoilee, he saavat sinne jotain apua. Helpotusta kovaan kohtaloon taikka johdatusta oikeaan suuntaan. Suitsuke sauhuaa, kun minä laulan, toinen lapsi kilistää alttarikelloa ja toinen pirskottelee haudalle vettä.

Ai että miten tämä tällainen hindustelu istuu kristilliselle hautausmaalle?

Myönnän auliisti. Meidän vainajariittimme ovat oikea sekametelisoppa.

Hinduilla ei ensinnäkään ole hautausmaita (tai no, Satun blogista olen oppinut että joillain on sittenkin, mutta ne ovat harvinaisia poikkeustapauksia). Itse asiassa monet hindut suorastaan kaihtavat hautausmaita pitäen niitä rituaalisesti epäpuhtaina paikkoina. Jonkun tietyn individualistin elämäähän ei hindulaisuudessa nähdä ainutkertaisena muistelun arvoisena ajanjaksona (ellei tuo yksilö käyttänyt elämäänsä niin hyvin että hänestä on hengelliseksi esikuvaksi muille), vaan elämät seuraavat toisiaan ja tarkoitus olisi jatkaa eteenpäin, kehittyä, eikä jumittaa paikoillaan. Ruumiit poltetaan perinteisesti rannoilla.

Niinpä nämä riititkin voisi suorittaa rannalla. Mutta kun kerran minun ja lasteni esivanhemmat on haudattu kristillisille hautausmaille, ja kun kerran olen koko elämäni viihtynyt hautausmailla ja tykännyt kävellä vieraillakin hautausmailla ihan muuten vain huvikseni, tuntuu luontevalta käydä suorittamassa hindulaiset riititkin kirkkomailla.

Piknik-perinne on puolestaan puhdasta karjalaisuutta. Esivanhempani tulivat rajan taakse jääneestä Karjalasta, ja minusta heidän vanha tapansa syödä eväitä haudoilla oli kaunis. Ja kun kerran on näin, miksen tekisi imperfektistä preesensiä, kysyin itseltäni vuosia sitten ja rupesin itse seuraamaan tätä tapaa. Se tarjoaa myös loistavan tilaisuuden pysähtyä lasten kanssa rauhassa esivanhempien maallisten jäännösten äärelle ja tarinoida heistä. Lapseni tietävätkin heistä jo kaiken sen perimätiedon, jonka minäkin tiedän.

Minulle tulee usein haudoilla sellainen olo, että joku näkymätön tykkää siitä mitä teen. Tunnen käsinkosketeltavan vahvasti jonkun myötämielisen olevan läsnä. Eri haudoilla tulee erilainen olo. Sillä sukuhaudalla, jonka luitten omistajien arvelen olevan Taivaassa (me hindutkin uskomme Taivaaseen, jonne hyveelliset tavalliset ihmiset päätyvät, tosin uskomme myös, että sieltä pitää jossain vaiheessa pudota alas ja syntyä uudelleen), tuntuu varsinkin kun silmät sulkee ihan siltä kuin asianosaiset olisivat läsnä ja söisivät kanssamme niitä piknik-eväitä. Jos sää on silloin suotuisa, meidän peilikuvamme mustan hautakiven kiiltävässä pinnassa alkavat vaikuttaa Skypen ruudulta, näköpuhelulta Taivaaseen.

Yhteyden tunne ei ole kaikkialla niin kouriintuntuva, mutta mutta kun laulan sanskriitiksi millä tahansa haudalla (esimerkiksi sillä sukuhaudalla, jonka asukkaita ainakaan minä en olisi suurin surminkaan päästänyt Taivaaseen) tunnen, että joku, ei välttämättä esivanhempani vaan joku ihan muu jossain siinä ympärillämme, tervehtii lämpimästi. Joskus harvemmin taas tuntuu kuin minut valtaisi hetkeksi jonkun toisen epätoivo ja kauhu, mutta tunne ei ole pelottava. Ajatuksia ja sääliä herättävä pikemminkin. Minulla on esivanhempia, joitten puolesta ei tee mieli edes laulaa, mutta toisaalta, hehän he eittämättä juuri kaikista eniten apua tarvitsevat. Ja kun miettii vaikkapa omaa ADHD:tään, tuntee ymmärrystä noitakin tyyppejä kohtaan. Miten paljon paremmin hekin olisivat voineet pärjätä jos olisivat saaneet oikeanlaista apua. Vaikkapa gurun kertomaan, että ylivilkan jos kenen kannattaisi raitistua ja istahtaa meditoimaan.

Karjalainen perinne on myös se, ettei hautausmaalle pidä mennä kuukautisten aikaan, koska silloin naisen uskottiin olevan haavoittuvimmillaan. Hindulainen perinne puolestaan kehottaa naisia lepäämään rituaaleista ja velvollisuuksista kuukautisten aikaan. Niinpä en suorita hautausmaariittejä vuotopäivinä. Vaan ei hätää, vainajien muistamiselle suotuisat syyspäivät kestävät kaksi viikkoa! On mistä valita :-)

Dharmapati ei ole innostunut osallistumaan tällaisiin riitteihin. Hänestä ne ovat tarpeettomia ja parasta mitä vainajien eteen voi tehdä on laulaa hartaasti mantraansa ja paastota paastopäivinä (esivanhempien uskotaan hyötyvän tästä vaivannäöstä, missä ikinä sitten ovatkaan; eräs aika konkreettinen tulkinta on, että se, mistä luovumme, päätyy tavalla tai toisella esivanhempien iloksi tämän uuteen elämään tahi muuhun olotilaan). No, minä nyt kumminkin olen ottanut tämän hauskaksi jokavuotiseksi tavaksi (jonka voi lisäksi toistaa milloin vain muulloinkin hautausmaalle mennessään). Viime vuonna kuollut appeni sopi omaisineen hyvin mukaan pitri pakshana muistettavien joukkoon!