Shah Rukh Khan, elävä legenda, intialaisten lempimuslimi ja Bollywoodin kärkisankareihin 47-vuotiaanakin lukeutuva jamppa, aloitti uransa näyttelijänä saippuasarjoissa. Filmitaivaalle siirtyessään hänet tunnettiin pitkään pahiksen rooleista: hän oli väkivaltainen kostaja tai ei-toivottu, äärimmäisyyksiin menevä stalkkerirakastaja.

Tänä aamuna loppuun katsomamme Darr vuodelta 1993 edustaa näitä filmejä, joitten aikakausi "Sahrukin" elämässä päättyi, kun nuoret naiset tuntuivat rakastuvan pikemminkin leffojen roistoon kuin sankariin, ja konna siirrettiin sankarirooleihin.



Iskulause "väkivaltainen rakkaustarina" ei sovi elokuvalle alkuunkaan. Sillä rakkaudesta tässä ei ole  kyse. On kyse sosiaalisesti estyneestä rikkaasta pojasta, joka himoitsee entistä luokkatoveriaan (tämän sitä tietämättä) niin järjettömästi, että rupeaa vainoamaan tätä. Ennen pitkää stalkkeri Rahul syyllistyy ahdistavia puheluitakin pahempiin rikoksiin aina murhiin asti, koska Juhi Chawlan esittämä sirpsakka sankaritar Kiran ei tottele vainoojaansa vaan styylaa sinnikkäästi ja lopulta avioituukin toisen miehen, Sunilin, kanssa. 

Sunil (Sunny Deol) on maskuliinisen miehen kirveellä veistetty puupökkelöstereotypia. Juuri sellainen rooli, joka sopii sekä äidin että isän puolelta Bollywood-aateliuden perineelle prinssille: hänen ei oikeastaan ole tarvinnut rooliaan varten kuin kasvattaa lihakset, koska jo ennen syntymää alkanut palvonta antaa automaattisesti hänelle kyvyn olla Sunil, itsetuntoa uhkuva Kiranin ja kaikkien muidenkin ihailun kohde.

Jos elokuva tarjoaisi jonkin avartavan tai ajatuksia herättävän ratkaisumallin siihen, miten stalkkerien kanssa pitäisi toimia, voisin pitää siitä. Mutta kun ei. Leffa on niin huono, että tällä kertaa aion syyllistyä räikeään juonipaljastukseen. Kun elokuva on kestänyt kaksi ja puoli tuntia ja Rahul soluttautunut niin lähelle pariskuntaa kuin mahdollista, väkivalta saa yliluonnolliset mittasuhteet. Katharsikseksi tyrkytetään sitä että Sunil kutakuinkin herää kuolleista, ui myrskyn keskellä pikku purtiloon jota Kiranin tietämättä ohjaa Rahul (jo sekin on yliluonnollista ettei Kiran muka huomannut  että mikäs verinen mies se ruoriin köpöttelikään) ja surmaa tämän kostoksi aiemmista väkivaltaisista kohtauksista. Mätkis ja potkis vaan.

Ja koko ajan pakkomielteenomaista himoa nimitetään rakkaudeksi. Plussaa annan vain lauluista, ja siitä, että ihan leffan alussa Shah Rukhin ääni kertoo leffan olevan varoittava esimerkki siitä miten voi käydä jos nostaa ihmisen jumalakseen. Kovin on vaan itsekkäänpuoleista tuo jumalanpalvelus...

"Minä en sitten enää halua nähdä yhtäkään tällaista elokuvaa!" puuskahdin miehelleni. "Olen mykistynyt, en löydä tästä mitään inspiroivaa enkä keksi miten voisin hyödyntää tämän elokuvan antia hengellisessä kasvussani tai lasten kasvatuksessa."

Mieheni oli tarkkasilmäisempi. Tämähän kuvaa täydelleen sitä miten itsekäs himo Bhagavad Gitan mukaan toimiikaan:



Kun tarkastelet aistiärsykkeitä (tässä tapauksessa superkaunista Kirania, kuvassa), kiinnyt niihin. Kiintymys muuttuu himoksi, omistamisen haluksi, joka tyydyttymättömänä roihahtaa vihaksi. Viha hämärtää muistin, ja kun muisti on peittynyt, kadotat tajusi siitä, mikä on viisasta ja mikä epäviisasta (murhaat). Näin koko elämäsi menee hukkaan (kirjaimellisesti, koska Kiranin aviomies tappaa sinut). (Bhagavad Gita 2.62-63)

Jetsulleen. Hyvin kuvitettu, Shah Rukh Khan.

Mutta liian pitkällisesti ja väkivaltaisesti.

Kierrellen ja kaarrellen elokuva saattaa inspiroida jonkun ajattelemaan, onko se oikeanlaista jumalanpalvelusta tai rakkautta lähimmäistä kohtaan, että päättää itse miten tätä palvoo, eikä kysy palvonnan kohteen mielipidettä, taikka mieti mitä kaikkea omista teoista seuraa. Teologiaa tämäkin.

Mieheni painotti, ettei kaupallinen elokuva yleensä yritä virvoittaa katsojansa sielua, kuten minä toivon, vaan tuottaa nautintoa katsojilleen niin paljon että he luopuvat rahoistaan. Hän pani tämän filmin pyörimään siksi, että hänelle se on hyvin nostalginen: tällaisia filmejä katsottiin ja niitten lauluja laulettiin hänen nuoruudessaan Mauritiuksella, hän olikin jo nähnyt Darrin vaikka miten monta kertaa ja osasi miltei repliikitkin ulkoa.

Niistä lauluista puheenollen, voi että, ne ovat niin iiihania klassikoita, ikivihreitä joita olen kuunnellut leffaa aiemmin näkemättä 90-luvulta asti (minähän koukutuin Bollywoodiin aluksi musan kautta ja kuuntelin sitä vuosikaudet ennen kuin aloin suurkuluttaa itse leffoja), että niillä elokuva voi ostaa anteeksi olemassaolonsa :-) Moni muukin ihanhirveee Bolly-klassikko on sentään antanut meille maailmanparasta musaa! Elokuvan tunnari Jadoo Teri Nazar on jankannut päässäni jo yhtä monta päivää kun olemme pätkissä tuota leffaa tapitelleet, joten vaikka sekin on hyvä, en nyt ihan kestä laittaa sitä tänne. Laitetaan sen sijaan tämä. Sanoituksen englanninkieliset tekstitykset saa klikattua päälle videon alareunasta. Laulu on Bolly-ysäriksi harvinaisen tuhma, koska se sijoittuu hullun vainoojan pääkoppaan, eli Rahul kuvittelee kaiken. Niinpä sanoittaja voi kerrankin irrotella!



PS. Yksi kysymys: onko Anupam Kher koskaan ollut nuori? Hän vetää tässä 20 vuoden takaisessa leffassa sidekickinä samantapaisen "papparoolin", joita hänelle satelee ovista ja ikkunoista nykyäänkin!