Minä olin eilen illalla ja tänä aamuna humalassa. Tanssin, rukoilin, itkin, nauroin ja tilitin tuntemuksiani seurueelleni (eli Dharmapatille) kiinnostipa häntä eli ei ;-)

Ei hätää, maailmankirjat eivät ole niin sekaisin että olisin kajonnut alkoholiin. Kotimme on edelleen visusti alkoholiton vyöhyke. Päihdyinkin musiikista! Moneen vuoteen en ole täyttänyt mp3-soitintani musiikilla; vekotin on ollut pyhitetty podcasteille. Kun sitten eilen illalla, mieheni ollessa itselleen harvinaisessa haluan-vain-löhötä-sohvalla-ja-katsoa-telkkaria -mielentilassa, karautin fillariratsullani rajulle pyörälenkille, sainkin ex tempore päähäni kuunnella samalla musaa, niin huh sentään miten tuju musiikin vaikutus minuun olikaan!

Hindinkielinen filmimusiikki kumpuaa intialaisesta perinteestä omistaa sävellykset Jumalalle, laulaa Jumalalle, tanssia Jumalalle. Toki taitavat musiikintekijät ymmärtävät, etteivät kaikki kuulijat halua ajatella Jumalaa, ja tekevät lauluistaan monikäyttöisiä. Kukin voi siis ajatella musiikkiin syventyessään vapaasti sitä mikä itselle on tärkeää ja merkityksellistä. Kun tämä epäitsekkyyttä ja ylevää ihmiskuvaa sävelin ilmaiseva luomis- ja esitystyyli yhdistyy rytmeihin ja instrumentteihin niin suuren Intian eri kolkista kuin Lähi-Idästä, länsimaista ja ripotellen muista maailmankolkistakin, ja ne esittäjätkin ovat ihan huippulahjakkaita muusikoita, jotka laajentavat klassisen intialaisen musiikin korkeakoulutuksensa luovasti rikastuttamaan tyylilajia kuin tyylilajia, olemme saapuneet Bollywoodin jumalaiseen äänimaisemaan.

Siis sen perinteisen Bollywoodin, joka on ajettu vajaan viiden viimeisen vuoden aikana ahtaalle. Nythän Mumbain musastudiot vilisevät länsimaita imitoivia, harmitonta, mautonta ja hajutonta musakkipoppia / -hiphoppia / -rokkia suoltavia nuoria, jotka (vanhan mestari Mangeshkarin radiohaastattelussa lausumien omien sanojen mukaan) eivät osaa keskittyä töihinsä vilkuilematta koko ajan älypuhelimiaan.

Eipä ihme että niin minä kuin muutkin hindinkielisen musiikin ystävät ympäri maailmaa luukuttavat edelleen vanhoja klassikoita - ja vanhan yläraja on vain muutaman vuoden päässä menneisyydessä. Toki sieltä studioilta onneksi välillä edelleenkin nousee joitakin yksittäisiä perinteitä kunnioittavia helmiä, mutta kovin surkean harvaan tahtiin.

Jo nyt on kumma ellei Intian kokoisesta maasta löydy uutta Lata Mangeshkaria tai Asha Bhonslea eläkkeelle siirtyneitten yliluonnollisen taitavien taustalaulajasiskosten tilalle!