"Et ole Wienin ainoa säveltäjä!" sanottiin Mozartille.

"En niin, mutta olen paras", hän vastaa.

Ja kuolee sittemmin nuorena ja köyhänä vailla arvostusta, kun konservatiivisemmat säveltäjät vievät maallisen kunnian.

Ylpeys, tuo typerä tunne! Jatkona intohimo-kunnianhimo-höpinöilleni ilmoitan saaneeni tänään pienen terveellisen tönäisyn, kun olimme Lastenklinikalla purkamassa diabeetikkolapseni Shantin verensokerin seurantatietoja.

Diabeteksen hoito on sujunut sikäli mallikkaasti, että Lastenklinikka-reissut ovat saaneet naamani muikeaksi, kun on tullut kehuja hyvästä hoidosta. Nyt kuitenkin seurantaviikko kyborgimittarilla osui sitten juuri sellaiselle viikolle, jona sokeriarvot hurjastelivat valtaosan päivistä tosi korkealla, uskoakseni siitä syystä että Shantin elimistö taistelee jotakin infektiota vastaan. Nenänsäkin kun vähän valuu, ja aina kun valuu, tilanne on tämä.

Hoitaja siinä sitten alkoi selittää minulle sellaista peruskauraa oikeanlaisista insuliiniannoksista, että savu rupesi nousemaan korvistani. Jo nyt on pentele, kyllä minä tiedän jo tämän kaiken ja enemmänkin, tiedänpä jopa senkin miten tilanne taas korjataan ja paremmin kuin rouva tai neiti hoitaja, jonka tietämys on tilastollista eikä yksilöllistä ja juuri Shantiin liittyvää!

Onneksi sain kuitenkin tuuletettua savut mielestäni ja siten egoni kuriin ennen kuin se pääsi ääneen. Tuuletusakkunaksi avasin ajatuksen, että on hoitajan dharma luennoida diabeteksen hoidon aasta, beestä ja ceestä jokaiselle jonka lapsen sokeriarvot eivät viikkoseurannassa menneet nappiin. Sitä ei todellakaan tarvitse ottaa henkilökohtaisesti, epäluottamuslauseena omille vanhemmuustaidoille.



Shanti-neiti räplää kyborgimittarinsa näyttöpäätettä.

Otan tuon myös hyvänä pikku muistutuksena siitä, että muita kohtaan voisi tuntea enemmän myötätuntoa, eikä varsinkaan pidä ylpeillä sillä, että lapset voivat hyvin. Minulla on kaksi kilttiä, iloista ja sosiaalisesti kyvykästä tyttölasta (mikä johtuu varmasti siitäkin että he ovat parhaat ystävykset ja kasvattavat toisiaan), ja olen itse terve, raitis, veronsa maksava yrittäjä. Kukaan viranomainen ei toisin sanoen kyttää meitä. Elämämme on omamme. Kuinka vaikeaa mahtaakaan sitten olla niillä äideillä, joilla on vaikkapa mielenterveysongelmia ja joitten tekemisiä valvotaan siksi koko ajan! Taikka niillä vanhemmilla, jotka tekevät minkä osaavat, mutta joitten lapsella menee tavalla tai toisella niin huonosti että muut puuttuvat asiaan. Voi ihmisiä, joitten pitää tilittää tekojaan ja tekemättömyyksiään toisille!

Ylpeys riivaa minua usein myös ammatillisesti. Varsinkin silloin kun luen huonosti kirjoitettua tekstiä, vajoan herkästi alhaiseen olotilaan, joka koostuu osin kärsimättömästä tuskastumisesta ja osin taas pystyyn nousevasta nokasta: minä, minä sentään kirjoitan taidetta! Onneksi mieheni ei osaa lukea suomea. Hänen pelkkä olemassaolonsakin muistuttaa minua siitä miten älytöntä on pöyhkeillä sillä että osaa jotakin, mistä ei ole valtaosalle ihmiskunnasta mitään hyötyä, koko eliökunnastamme puhumattakaan. Mieheni on hoitoalalla työskentelevä henkilö joka harrastaa zen-meditatiivisen keskittyneesti urheilua jaksaakseen paremmin olla avuksi muille - kas siinä elämäntyyli josta oikeasti sietäisi olla ylpeä!

Ylpeä oli myös taivaan ja pikkujumalten kuningas Indra, niin ylpeä, että hän komensi alamaisensa rakentamaan kaikkien aikojen palatsia. "Sen pitää olla tarpeeksi mahtava kolmen maailman herralle!" Indra vaati, viitaten kolmella pikkujumalten taivaisiin, demonien asuinsijoihin ja tähän meidän maailmaamme. Kaksi hulppean uskomatonta palatsia rakennettiin, mutta Indra ei ollut mihinkään tyytyväinen.

Ennen kuin kolmatta taivaallista palatsia alettiin rakentaa, Indran eteen asteli pieni poika. "Mitä sinä täällä teet?" Indra tivasi. "Tulin katsomaan, asutko sinä yhtä hulppeasti kuin muut indrat", poika vastasi. "Mitkä muut indrat?" Indra älähti. "Ne, jotka olivat ennen sinua, ja ne, jotka tulevat sinun jälkeesi, ja sitten tietenkin vielä kaikki ne indrat, jotka elävät tälläkin hetkellä toisissa planeettajärjestelmissä", poju vastasi, ja mykisti Indran.

Sen jälkeen ei Indra enää jatkanut vimmaista palatsinrakentamista vaan tyytyi jo tehtyihin. Hän ymmärsi olevansa kolmen maailman herranakin vain työläinen, velvollisuuksien hoitaja, korvattavissa ja Jumalan alamainen. Sama tittelirivi koskee myös minua äitinä, naisena, kirjoittajana.

Se pieni poika oli tietenkin Vishnu :-)