Kun ihmisille tapahtuu kamalia, herää kysymys, onko kyseessä karma vaiko Jumalan lähettämä opettavainen koettelemus.

Kumpikin on oikea vastaus. Meille ei tapahdu mitään mitä emme ole itse ansainneet. Silti Jumala on mukana menossa niillä, jotka pitävät Jumalan elämässään mukana, suovat Hänelle ja Hänen tahdolleen elämästään tilaa, aikaa ja ajatuksia. Ja Krishnalla on valta säätää, milloin mikäkin karmanpalanen meitä iskee, millä vahvuudella, vai jääkö kokonaan iskemättä.

Usko karmaan ei sinänsä poista kärsimyksen ongelmaa, eli sitä, miksei Jumala estä tätä tapahtumasta.

Harras hindu on vakuuttunut siitä, että kaikki mitä hänelle tapahtuu on itse ansaittua, paitsi että Jumala on luultavasti lieventänyt kurjaa karmaa helpommaksi kestää, tai ajoittanut sen niin, että sen kestämisestä juuri sillä hetkellä on viimeistään pitemmän päälle suurta hyötyä. Psykologisestakin näkövinkkelistä tämä on masennukselta suojeleva tapa päästä voimat imevän, lamauttavan itsesäälin yläpuolelle. Tapa oppia tulevaisuuden varalle jokaisesta vastaiskusta.

Guruni guru, joka oli myös hänen isoäitinsä, pahoitteli, ettemme me yleensä opi  mitään ennen kuin kärsimme. Sanoi, ettei kellekään anneta enempää taakkoja kuin pystymme kantamaan, muttei toisaalta yhtään vähempääkään.

Näitä on taas tullut mietittyä kärsimysten myrskyssä. Ei tosin omakohtaisten, vaan sosiaalisissa ympyröissäni kuohuu. Sitä niin toivoisi ihmisten löytävän myrskyn tyvenen silmän. Siinä vaiheessa kun elämänhalu alkaa olla hakusessa jos koskaan ihminen on vastaanottavaisessa tilassa kokeilemaan valaistuneiden gurujen ehdotuksia. Aivan uudenlaista elämäntyyliä, jonka avulla gurut itse ovat löytäneet myrskyn silmän, jossa on hyvä olla ja josta käsin he voivat auttaa niitäkin joita hurrikaani riepottaa.