Tietokoneeni on pitkaan ollut rikki. En paase nettiin kuin satunnaisesti toisten ihmisten koneilta. En ole viitsinyt kayttaa saastojani uuteen koneeseen koska vauva antaa niin harvoin minun tulla koneelle, ja kun en ole vauvan kanssa minulla riittaa loputtomiin kotirouvan arkisia askareita... (Sita paitsi nolottaa tulla tanne kirjoittamaan ilman skandinaavisia aakkosia. Mieheni ei ole yhtaan vahemman kiireinen kuin mina niin etten ole saanut sanotuksi hanelle etta voisi yrittaa raveltaa skandit minulle luodulle kayttajatilille hanen koneellaan.)

Toisaalta on hengellisesti todella opettavaista ja onnistumisen kokemuksia aiheuttavaa, etten ole tasta erityisen harmistunut. En vaikka kirjoittaminen on ollut elamanmittainen intohimoni numero yksi.

Itsekriittisesti on ollut noloa tajuta miten paljon enemman saan kotona aikaan kun en kirjoita tai edes toivo koko ajan olevani kirjoittamassa, silla tuossa toivossa elaminen syo pranaa, energiaa. Kun tilaisuutta ei vaan ole, energia saastyy ja kanavoin sen hedelmallisemmin.

Meditointia en ole jattanyt vielakaan valiin yhtenakaan paivana (tai hatatapauksessa yona) vaikka kylla se aikamoista pelleilya valilla on kun univelkaisena yritan keskittya meditaatiopolkuihin... Vastapainona kuitenkin Easwaranin ohjelman kohta "muitten asettaminen itsen edelle" toteutuu varsin hyvin suurimman osan vuorokautta.

Tunnenkin aivan uudenlaista yhteenkuuluvuutta maailman ja maailmanhistorian naisenemmistoa kohtaan. Kaikkia heita, joilla ei ole arkiselta aherrukseltaan lasten keskella mainittavasti aikaa itselleen ja omien ajatustensa ylos kirjaamiseen. Minulla on siltikin enemman kuin talla naisten valtavalla joukolla. Mina teen kotityoni, milloin saan tehda niita yksin enka joku perheenjasen seuranani, mp3-soitin ja huippumielenkiintoiset potkat korvilla. Talla hetkella olen totaalisen hurahtanut superkoukuttavasti toteutettuun The Egyptian History Podcastiin. Sarjassa oppinut egyptologi vie kuulijansa lapi Egyptin muinaishistorian alusta alkaen joka elamanalueella sujuvasti kuin risteilija Niililla.

Lootus voi hyvin ja pulskasti. Painaa nyt 11 kuukauden iassa yhta paljon kuin (keskosina syntyneet) isosiskonsa painoivat kahden vuoden ikaisina, vaikkei pienokaiselle edelleenkaan juuri muu maistu kuin aidinmaito! Viimeisin saavutus on ollut seisomaan nouseminen ilman tukea. Lootuksen kanssa on hankalaa kulkea, ellei Dharmapati ja / tai aina niin auttavaiset isosiskot ole mukana, silla vilkkaana kiipeilya, konttaamista ja kierimista seka nyt siis seisoskeluakin harrastavana likkana han pakenee rattaista, valjaistakin, ja pyoran selasta han heittelee kyparaansa maahan tai ainakin repii sen aina paastaan. Kantoreppu Tula on todellinen pelastus.

Lootus syo tissia edelleen monta kertaa yossa. Han nukkuu valissamme eika edes omista vielakaan omaa sankya. Han ei suostu nukahtamaan paitsi pyoran selkaan ja kantoreppuun ilman minun maitoani. Muitten kuin minun on hanta siis mahdotonta hoitaa tuntia paria pitempaan. Olemme siis tehneet kaikki modernien lastenkasvatusoppaitten listaamat virheet. Paitsi etta itse en nae sita noin vaan niin pain etta ipanamme on homo sapiensin poikanen luonnontilassa.

rollaa.jpg

Hammentavan vaalea tukka, eikos?

Rouva K on siis hyvinkin hengissa. Itse asiassa tunnen olevani enemman elossa kuin pystyessani tekemaan mita milloinkin hotsittaa.