Pe 4.7. rv 29+2

Shanti on tullut ilmeisesti jo esimurrosikään. Se käy ilmi siitä että hänen verensokeriarvonsa ovat olleet koko kesän kauhean korkeat aamuisin, vaikka muuten edelleen oikein hyvät. Kaikenlaisia konsteja on kokeiltu ja sankarilääkärimme (joka auttoi meitä kun hän joutui sairaalaan Mauritiuksella) soitti äsken ja kehotti siirtämään Shantin pumppuhoitoon. Nimittäin murrosiän alkaminen käynnistyy jo kauan ennen näkyviä merkkejä hormonaalisilla muutoksilla, jotka sattumoisin häiritsevät insuliinin imeytymistä elimistöön. Öiseen aikaan tilanteen pitäminen tasapainossa ulkoisin keinoin eli insuliinipistoksin on vaan turhan vaikeaa. Eli siirrymme piikeistä insuliinipumppuun, kunhan vietämme 3 vuorokautta osastolla opettelemassa sen käyttöä. Pumppujono on aika pitkä joten ihan heti emme sitä saa. Siihen asti taidan hyödyntää raskaanaolijan jokaöisen vessassaravaamisrumban ja pistellä aamuöisin lapseeni tilannetta korjaavaa pikainsuliinia kun kerran olen joka tapauksessa jo jalkeilla.

Eräs vuosia ilman parisuhdetta elänyt yksinhuoltajaystävätär halusi puhua uusperhekuvioista. Että häntä hermostuttaa uusi ihana parisuhde, kun sitä kaikesta sen tuomasta hyvästä huolimatta miettii koko ajan toisten ihmisten (lasten ja uuden miehen) keskinäisiä ihmissuhteita ja sopeutumista muuttuvaan perhetilanteeseen. Että sinkkuna oli helpompaa, vaikkei hän siihenkään halua palata. Totesin, että tuo kuulostaa aivan normaalilta uusperhe-elämältä. Pyhää Dattatreyan gurut -tekstiä lainaten, kun on useita rannerenkaita, ne kilahtelevat toisiaan vasten, sitä enemmän mitä enemmän koruja on, ja jos niitä on vain yksi, ei kuulu mitään. Mutta kyllä minusta elämä on silti parempaa kunnon korusatsilla.

Jotenkin tuo pitkä keskustelu, toisen tunteitten kuuntelu, selvitti omiakin tunteita ja ajattelua. Sitä tajusi, että aimo osa uusperhehuolista on meidän entisten yh-äitien omassa päässä. Tottumuksessamme pitää kaikki langat omissa käsissä ja halussamme päällepäsmäröidä. Onko meidän oikeasti tarpeen polttaa energiaa miettimällä läheistemme asioita? Emmekö voisi luottaa siihen että kun itse teemme parhaamme, oman osamme, se riittää, ja lakata miettimästä, mitä toiset ehkäpä mahdollisesti miettivät tai tuntevat, lakata reagoimasta sanoin ja teoin tai ainakin sisäisin tunnekuohuin omiin mutu-tuntumiin.

Meditoidessakin mieleen pulpahtelivat sanat meditaatiopoluilta, joita en edes sillä hetkellä meditoinut: Krishna toivoo minun olevan huoleton mutta ei kuitenkaan levoton. Ja levottomuus, sehän syntyy siitä että takerrumme toimintamme tuloksiin. Siis käsityksiimme siitä, miten maailman ja muitten sen asukkaitten pitää vastata, jos itse olen toiminut niin ja näin. "Päästä irti odotuksistasi, tee parhaasi ja luota minuun", kas siinä Krishnan sanoma ytimekkäästi.

Su 6.7. rv 29+4

Isoäidin synttäreillä hän ja äitini ja tätini vastustivat vauvannimeämissuunnitelmiamme, ja tajuttuaan, ettemme taivu heistä liian oudon ekan etunimen kanssa he hyökkäsivät kalevalaista toista nimeä vastaan, mikä se ikinä sitten onkaan. Täti sanoi että -ikki -päätteiset nimet ovat lehmännimiä.

Niinhän ne ovatkin, sillä lehmillä on säilynyt näihin päiviin asti muinaissuomalainen naistennimistö - vaikka toki sen rinnalle on myös omaksuttu moderneja nimiä. Me hindut emme pane pahaksemme. Lehmät ovat pyhiä. Itse asiassa aiemmin tällä viikolla mietin, että Surabhi olisi aika kiva nimi sekin! Surabhi on Taivaallinen Lehmä, josta voi lypsää sitä mitä toivoo, kunhan toive on täysin epäitsekäs. Tietenkään kovin moni toive ei ole joten Surabhia ei niin vaan lypsetäkään ;-)

Ma 7.7. rv 29+5

Noin 10 viikkoa maaliin. Vähemmänkin; jos pääsisi raskausviikolle 37, niin tervetuloa vaan, vauva, vaikka heti. Silloin olisit Lootus virallisesti täysiaikainen. Laskelmieni mukaan tuon virstanpylvään yli päästäisiin keskiviikkona 27.8.2014. Uhosin Dharmapatille, kun pyöräilimme viikonloppuna Kuusijärvelle ja talutin suurimman osan ylämäistä, kun niitä polkiessa olisi supistanut, että kunhan viikolle 37 päästään, minä alan tahallani tehdä ylämäkipyörälenkkejä! 

Kipuihin kuitenkin turtuu, jopa siihen miten oikeanpuoleista keuhkoa voikaan joka päivä jossain kohtaa niin painaa ja sattua. Ehkä tämä loppurutistus ei sittenkään ole liian kamala. Ihan hirmuisen usein on parin viikon sisällä pyörinyt päässä, että ehkäpä tämä ei sittenkään ole vika raskauteni. Jospa jossain vaiheessa rupeaakin ihan oikeasti tuntumaan, että olisi Lootuksen etu saada leikkikaveri. Huonoina päivinä ajatus tuntuu kidutukselta, hyvinä siltä että joo joo joo.

Ja ovatkohan lihakset tottuneet paremmin käsittelemään tätä masua kun enää ei tunnu ihan yhtä tukalalta kuin aiemmin esim. kantaa kauppakassia? 

;-) Olen muuten alkanut ihan automaattisesti bongaamaan muitten vauvamasuja ulkona liikkuessani. Aina välillä katseeni jääkin kuitenkin vahingossa seuraamaan miestä, jolla on yhtä iso kaljamasu kuin meillä odottajilla on vauvamasu!

Vauvamahani ympärysmitta on tänään 8.7. noin 114 senttiä.

Tämän miehen kaljamaha on isompi, lähes 140 senttiä.

Ti 8.7. rv 29+6

Yllättävää. Nettimammakerhomme gallup paljastaa, että painoni on noussut vähemmän kuin reippaasti yli puolella samassa jamassa olevilla. Kysymys kuului, paljonko painoa oli tullut lisää alkuraskauden ja raskauspäivän 29+0 välillä, ja minun vastaukseni oli 8 kg. Hih hih, viikossa onkin sitten tullut ilmeisesti kilo, pari siitä lisää... Vaikuttaa kyllä siltä että vaaka antaa ihan eri lukemat eri kellonaikoina. En jaksa ottaa koko painoasiaa vakavasti. Näen itsekin peilistä sen minkä olen kuullut ystäviltä ja sukulaisilta: kasvoni ovat kaventuneet ja käsivarteni hoikistuneet. Se 9-10 kg lisäpainoa jököttää nimenomaan kumpuna rintojen ja lantion välissä. Tai no ehkä rinnatkin ovat suurentuessaan painavoituneet.

Vauva on tällä hetkellä, jos normaalivauhtia kasvaa, vähintään 1 350 gramman painoinen ja pituutta hänellä on ainakin 35 cm. Seuraavan viikon aikana painon tulisi nousta 1 600 grammaan ja pituuden kasvaa sentillä.

Isot tytöt ovat maalanneet äitini ohjauksessa oikein maalaustelineillä kankaille, tulevat kotiin vasta tänään. Sain eilen tehdyksi sekä pitkän haastattelun että saman tien sen pohjalta pitkän artikkelin kirjoitetuksi. Harmikseni tajusin kuitenkin että niin, kyseisen artikkelin tilannut työnantajahan pitää koko henkilökunnan voimin kesälomaa joka heinäkuu, enkä voi odottaa heidän maksavan heinäkuussa palkkiotani sen enempää kuin aikaisempinakaan vuosina :-P Tulen saamaan rahani kyseiseltä firmalta myöhässä elokuussa, mikä tulee hankaloittamaan laskujen maksamista. No. Niille kollegoille, joilla ei ole firmaa vaan jotka työskentelevät freelancer-verokortilla, palkkionmaksun viivästyminen jopa yli kuukaudella on arkipäivää.

Ajatella, että reilun kuukauden päästä voin lakata ajattelemasta tämmöisiä ainakin vuodeksi!

Kerroin Dharmapatille, että mielestäni vauvan paikka on kotona ainakin ekan vuoden ajan, sen jälkeen on yksilöllistä, milloin ipana alkaa nauttia muitten lasten seurasta ja virikkeistä niin paljon että viihtyisi päiväkodissakin. Kaksoset menivät päiväkotiin aikoinaan 1,7 kk iässä ja vaikka he 10 ekana aamuna parkuivatkin sydäntäsärkevästi, oikeasti he viihtyivät tarhassa alusta asti hyvin. Minä tein silloin kuusituntista työpäivää vakituisessa pestissä. Rahan puolesta olisin voinut sinnitellä kotona pitempäänkin, mutta silloin rupesi tuntumaan, ettei pää kestä enää ellen saa toteuttaa itseäni luovasti tavalla jonka parhaiten osaan, ja että on lapsillekin parempi, jos saan ladata akkuja viettämällä osan päivästä kirjoitustöissä aikuisten parissa.

Miltähän tällä kierroksella tulee tuntumaan? Millaiset ovat mietteeni ensi kesänä? Olen vuosikymmenessä muuttunut ihmisenä paljon, mielenrauhani (mielentilojen hallintani) ja kärsivällisyyteni ovat kehittyneet huimasti, vaikka parantamisen varaa niissä onkin edelleen loputtomiin, ja hallussani on ihan erilaiset äitiystaidot ja suhteellisuudentaju kuin esikoisia hoivatessa siitä, mitä lapset ja äiti todella tarvitsevat voidakseen hyvin, ja siitä, että lapset kasvavat eli rankat kaudet ovat väliaikaisia. Mikä ehkä vieläkin tärkeämpää, lähellä asuvien avuliaitten ja meillä kylässä käyvien ihmisten verkostoni on monta monta monta kertaa suurempi kuin silloin kun asuin maalla, ja pääkaupunkiseudulla on paljon enemmän paikkoja, joihin lähteä vauvan kanssa, kuin siellä missä ennen asuin. Silloin en juuri muita tavannut kuin omia lapsiani kuin äitilapsikerhoissa. Noin kerran viikossa silloin käytiin jonkun sukulaisen luona tai joku sukulainen tuli meille, ja kunta lähetti välillä kodinhoitajan muutamaksi tunniksi meille tekemään mitä toivoin (yleensä toivoin että hän antaisi minulle lepohetken kaksosista), sillä kunta oli joutunut tekemään periaatepäätöksen antaa kodinhoitaja kaikille kaksosperheille sen jälkeen kun eräs kaksosten äiti oli mennyt ihan sekaisin uupumuksesta ja hoitoavun puutteesta.

Ymmärsin tuolloin itsekin, ettei tämä ole homo sapiens -emolle soveliasta elämää, sillä me olemme sosiaalisia olentoja ja uuvumme jos meillä ei ole yhteisöä vahvemmin läsnä vauvanhoitovuosinamme! Intuitioni sanookin, että tällä kertaa minulle ei tule henkisesti yhtä kiire takaisin töihin. Toisaalta tiedän ettei rahaa taida olla ole käytettävissä 2015 yhtä paljon kuin sitä oli perhetilanteessani 2006, vaikka Dharmapati pääseekin jo lokakuun alussa aloittamaan palkalliset työt oppisopimuspaikassaan.

Niitten alkaminen ja vauvan syntymä osuvat isyysloman pitämisen kannalta tosi hankalaan saumaan, joten tuskin Dharmis isyyslomaa sitten pitääkään, paitsi ehkä korkeintaan jälkijunassa jos se on mahdollista. Hän ei kyllä osaa sellaista kaivatakaan kun ei ollut sellaisen olemassaolosta koskaan kuullutkaan ennen kuin nyt. Pohjoismaalaisia erikoisuuksia.