Muistatteko kuinka ala-asteaikoina jotkut tytöt marisivat "voi kuinka huono piirustus minulla onkaan", koska sellainen sai kaikki muut tytöt syöksymään paikalle kehumaan, että oikeastihan tuo piirustus on tosi hyvä.

Pelkään muistuttavani erehdyttävästi noita tyttöjä.

Harrastan intialaista kathak-tanssia saadakseni kerran viikossa hikiliikuntaa tavalla, joka kiehtoo minua myös uskonnollisista, historiallisista ja antropologisista syistä. Sana kathak tarkoittaa tarinankerrontaa, ja jokainen kathak-esitys kertookin perinteisesti tarinan hindulaisesta mytologiasta, tai useampiakin tarinoita. Viimekeväisessä esityksessämme ehdimme olla niin Shiva kuin Krishnakin, tällä kertaa pääosassa on Ganesha.

kathakitar-normal.jpg

Minun ongelmani on, että en haluaisi esiintyä. Haluaisin vain fiilistellä muinaisintialaisissa tunnelmissa ja pitää fyysistä kuntoani yllä. Ryhmämme kaikki muut harrastajat harrastavat kymmentä muutakin tanssia ja oppivat siksi kaikki liikkeet nopeammin ja tyylikkäämmin kuin minä, ja kun olen vielä lähiaikoina ollut poissa tunneilta muuton ja flunssan takia, olo on ollut aika epätoivoinen. Se, että sain viime kerrasta hyvää palautetta ei juurikaan lohduta, sillä kun katson mieheni ottamaa videotaltiointia siitä, huomaan tehneeni ihan järkyttävän monta isoa virhettä. Suomalainen yleisö ei niitä toki välttämättä huomaa, ja onnistuin varmaan viemään huomiota pois niistä pitämällä hermostuneen show-hymyn yllä koko esityksen ajan. Opinpahan jotain taikurimagiasta: jos minä hymyilen tanssiessani pieleen, kerään enemmän katseita ja olen uskottavampi kampurakoreografiassani kun vieressäni virheettömästi tanssiva henkilö, joka ei hymyile.

Julistin viikko sitten, etten aio esiintyä, vaan jänistän, koska tanssin niin huonosti. Kaverit ryhmässä puhuivat minut kuitenkin ympäri: tule nyt vaan esiintymään, ihan hyvinhän se menee. Sain heiltä kolme tuntia tukiopetustakin. Niin että tänään hillun sittenkin Ganeshana Ganeshoitten joukossa tanssikoulumme joulujuhlassa.

Esiintymishalu on mielenkiintoinen juttu. Se riivaa melkein kaikkia lapsia, minäkin olisin aina halunnut esittää ja olla esillä siitäkin huolimatta että minua kiusattiin. Eräänä vuonna yläasteella kiusaajani äänestivät minut Lucia-neidoksi ihan vaan koska luulivat että ahdistuisin siitä, mutta en ollut moksiskaan, minusta ajatus oli hauska. Sen huomattuaan kiusaajat vaihtoivat neitoa, siinäkin he onnistuivat.

Blogittaminen ja uran luominen ja ylipäätään poikkeavien mielipiteittensä esiin tuominen ovat nekin esilläoloa, jota harjoitan. Joka tapauksessa ainakin minulle on käynyt niin, että mitä paremmaksi itsetuntoni on tullut, sitä vähemmän olen halunnut olla esillä, sitä tyytyväisempi olen omissa oloissani. Omalla kohdallani yhdistänkin sen, että teen itsestäni numeron, itsetuntovajaukseen; esiintyminen on hyväksynnän kerjäämistä. Mietin usein, missä menee raja sen ja normaalin itsensä ilmaisemisen tarpeen välillä.

Esiintymishalu on tietysti oikeasti paljon muutakin kuin tunnustuskerjäläisyyttä, ja olisinkin kiitollinen jos te lukijat laajentaisitte näkemystäni. Mistä muista syistä ihmiset haluavat esiintyä tai herättää positiivista huomiota? :-)

Yhden hyvän selityksen sainkin jo kathak-luokkamme primukselta. Hän kertoi esiintyvänsä siksi että sillä tavalla hän saa ilmaisia tanssitunteja niin paljon kuin vain ikinä jaksaa osallistua ;-)