Katsoessani tänä aamuna eilisillan euroviisusemifinaalia "nauhalta" (kyllä minusta digiboksitallennusta saa sanoa nauhoitukseksi jos kerran kynääkin sanotaan kynäksi vaikkei kyniä ole aikoihin valmistettu kynittyjen lintujen sulista!) aloin itkeä. Suuri yhteyden kokemus vaan jyräsi minut nöyräksi. Tämä maailman suurin telkkarispektaakkelihan on ihan uskomattoman upea juttu! Viis siitä etteivät kaikki biisit sykähdytä. Sen, että Eurooppa ja laajat kansanjoukot Euroopan ulkopuolellakin yhdistyvät yhden viikon ajaksi positiivisissa ja suvaitsevaisissa merkeissä, olen havainnut ja ääneen todennut ennenkin. Mutta viisuissa - ja viihteessä ylipäätään - on muutakin, jotakin, mitä en viime vuosina populaarikulttuurista yhä enemmän erkaantuessani ole osannut arvostaa.

Aloitetaanpa eilisestä. Vielä eilen hymähdin kyynisesti, että en minä taida euroviisusemifinaaleja viitsiä tänä vuonna katsoakaan, kun uni on tärkeämpää, aamumeditaatiosta puhumattakaan, eikä siellä edes ole kovin montaa hyvää biisiäkään enää, kisasta kun on tullut mokomakin englanninkielisten balladien puuro.

Sitten sydäntäni kouraisi. Johan minun maailman kirjat kääntäisivät lehteä, jos en edes tallentaisi semiä digiboksille. Se olisi niin epärouvakrishnasmaista, että itsekin pelästyin leijailleeni jo liian pitkälle ihmiskunnasta. Panin tallentumaan.

Ja kuinkas kävikään: vaivuin sitten kuitenkin uneen vasta puolenyön paikkeilla. Mieheni on pienoiseksi kauhukseni nyt innostunut jääkiekosta ja halusi katsoa Suomi-Latvia -matsin loppuun, ja keksi sen jälkeen vielä kaikenlaista tekemistä ja minä halusin hänen seuraansa. Lopputulos: en jaksanut herätä normaaliin aikaan eli viiden ja puoli kuuden välillä meditoimaan. Aivan kuin maailmankaikkeus olisi virnuillut että sinun karmasi nyt vaan on pysyä hereillä viisuyönä.

Aamulla silmät ristissä olin yhtäkkiä todella kiitollinen itselleni siitä että olin tallentanut viisut. Napsautin shown pyörimään, annoin sen herättää minut. Yhtä kiitolliset lapset nauliintuivat vanhasta tottumuksesta katsomaan. Kun he lähtivät kouluun, jatkoin sittenkin katsomista. Dharmapatikin oli väsynyt ja nousi väärällä jalalla. Hän kompuroi aamutoimensa läpi äreä karhu -mielentilassa. Olen huono sietämään sitä, koska olen rakastunut nainen ja tulen yleensä surulliseksi jos hän on pahantuulinen. Nytpäs en tullutkaan. Aina kun käänsin keskittymiseni takaisin telkkariin, Euroviisut täytti minut positiivisilla tunteilla.

Tuo kontrasti sinkosi minut äkkiä hengelliseen oivallukseen. Tätä viihde tekee. Tähän Jumala on Euroviisut tarkoittanut. Kaikiilla ihmisillä on jotain mitä surra -  ja lähes kaikilla paljon enemmän kuin minulla Krishnan ansiotta armahtamalla - ja kaikki voivat hetkeksi unohtaa ne katsoessaan Euroviisuja tai jotain muuta viihdeohjelmaa. Yhtä lailla uskovaiset kuin nekin, joilta on loppunut usko kaikkeen. Eivätkä vain unohtaa vaan jopa, esityksiin keskittyessään, oivaltaa ongelmiensa juuret ja voimaantua ylittämään ne, muuttamaan elämänsä. Ne maalliset murheet ja ilonaiheet, joita populäärimusiikin lyriikat kuhisevat, jotka laulajat kaikella tunteellaan tuovat julki, ovat minunkin tunteitani jostain elämänvaiheesta. Ei minun tule ylenkatsoa niitä siksi etteivät ne kosketa minua tänään, vaan kulkea niistä rakentunutta siltaa pitkin lähelle toisia ihmisiä. Tuntea miten me kaikki ihmiset olemme yhtä.

finalistitekasta-normal.jpg

Ekasta semifinaalista jatkoon pääsijöitä. Kuva: Sander Hesterman (EBU).

Musiikki nostaa esiin ja päivänvaloon ihmisten sisäisiä kipukohtia ja mörköjä ja siivoaa siten sisintä. Siksi se voi toimia kuin meditaatio niille jotka eivät muuten meditoi. Kun minuun  oikeita esiintyviä ihmisiä katsellessa kolahti moni sellainenkin esitys, josta en pelkkänä biisinä piittaisi, sydämeni osasi taas antaa arvoa ja tunnustusta artisteille. Sen seikan, että minusta nuorten pitäisi yrittää imitoida pyhimyksiä eikä julkkiksia, ei pitäisi heikentää kunnioitusta ja kiitollisuutta esiintyvien taiteilijoiden ja heidän taustajoukkojensa hyviä tekoja ja edesvaikutuksia kohtaan.

Päätin pyhästi, että aion jatkossakin fanittaa Euroviisuja. Torstaina aion katsoa semifinaalin livenä. Vaikka se romuttaakin normaalin joogin unirytmini. Lauantai-iltakin tulee tekemään niin, sillä katsomme tietenkin finaalin kimpassa, kaverit tulevat kylään kuten joka vuosi. Ja jos biisit eivät miellytä, entäs sitten. Ei lääkkeen tarvitse hyvää ollakaan. Massaviihdeöverit edes kerran vuodessa ovat hengellisesti tuiki tarpeellinen rokotus minun ja muitten välisen yhteyden tunnun kadottamista vastaan. Enää en nosta nokkaani pystyyn viihteen edessä!

(pidätän tosin oikeuden olla arvostamatta ihan mitä tahansa halpaa jumpsjumpsnakupelleilyä viihteenä!)