" - No, ulkomuotosi vuoksi he eivät ainakaan ole sinua ottaneet, se on totinen tosi, sanoi Rachel-rouva painokkaasti. Hän oli noita miellyttäviä, melko usein tavattavia ihmisiä, joiden ylpeytenä on peloton ja häikäilemätön suorasukaisuus. - Kylläpä hän on laiha ja surkean näköinen rääpäle, Marilla. Tulehan tänne, tyttö, että saan katsoa sinua! Siunatkoon, onko ikinä nähty tuollaisia kesakkoja! Ja tukka niin punainen, että silmiä huikaisee! Etkö kuule, tyttö, tule tänne!

Anna tuli, mutta ei aivan sillä tavoin kuin Rachel-rouva oli odottanut. Yhdellä harppauksella hän oli lattian toisella puolen ja seisoi Rachel-rouvan edessä kasvot hehkuen vihasta ja huulet väristen. Koko hintelä pieni olento vapisi kiireestä kantapäähän.

- Minä vihaan teitä! hän huusi puoliksi tukahtuneella äänellä ja polki jalallaan lattiaa. - Te olette häijy ja ilkeä! Kuinka uskallatte sanoa minua laihaksi ja rumaksi! Kuinka uskallatte puhua kesakoistani ja punaisesta tukastani? Te olette raaka, epäkohtelias, tunteeton ihminen, ja minä vihaan teitä!

- Anna! huudahti Marilla aivan tyrmistyneenä. "

anne-of-green-gables-normal.jpg

Halusin lukea jälleen kerran uudestaan Louisa M.Montgomeryn Anna-kirjat, ja tällä kertaa rupesin lukemaan niitä ääneen tyttärilleni. Olin nimittäin itsekin yhdeksän vanha, omien lasteni ikäinen, kun sen ensi kertaa luin! Annan nuoruusvuosia onkin nyt nautittu iltasaduksi, aamiais- ja iltapalapöydässä ja sohvalla vierekkäin röhnöttäen.

Kirja uppoaa meihin kaikkiin täysillä. Se on hauskasti kirjoitettu ajattoman hyvä lapsikuvaus, ja opettaa kaksosille miten vaikeaa lasten elämä oli ennen vanhaan, toivottavasti se auttaa heitä myös tuntemaan kiitollisuutta siitä mitä tämän päivän lapsilla on. Minulle kirja aukeaa nyt ensi kerran myös loistavan pirullisena aikuiskuvauksena, nimittäin viimeksi kun Annat uudelleenluin, kaksoseni olivat vielä niin pieniä, etten ollut joutunut vastaaviin kasvatustilanteisiin kuin mihin Marilla ja Matthew Annan kanssa joutuvat. 1800-luku on kasvattajille helppoa aikaa, aivan liian helppoa, koska lapsia voi rääkätä miltei miten vaan. Kirjan esimerkillisetkin kasvattajat joutuisivat nykyään sankoin joukoin lastensuojeluviranomaisten kynsiin. Marilla ei sentään sorru fyysiseen kuritukseen eikä lapsityövoimaksi pakottamiseen, mutta tapa, jolla hän adoptiolapselle puhuu, pysäyttää nykyajan äitilukijan.

Ajoittain havaitsen häpeäkseni olevani salaa kateellinen Marillalle siitä, millaisilla haljuilla kommenteilla hän voi vilkkaan räpätäti-Annansa vaientaa tai pysäyttää kenenkään paheksumatta.

Yllä lainaamani katkelma avasi sukupolvien välisen kuilun - minun ja lasteni väliin. Muistan, että kun itse yhdeksänvuotiaana luin tuon, ajattelin, että voi kauheaa, nyt Anna saa kyllä selkäänsä, huutaa nyt aikuiselle tuolla tavalla, ihan epäreilua toki koska Rachel Lynde aloitti, mutta silti Anna kyllä ylitti rangaistavan käytöksen rajan. Vielä minunkin lapsuudessani lasten piti kunnioittaa aikuisia silloinkin kun aikuiset tekivät virheitä.

Minun lapseni puolestaan ällistyä kauhistuivat siitä, että Anna sai rangaistuksen. Heistä aikuisten pitää käyttäytyä paremmin kuin lasten, ja jos aikuinen arvostelee tuolla tavalla lasta niin kuin rouva Rachel Lynde tuossa, on heistä ihan täysin ymmärrettävää ja oikein että Anna sähisee hänelle suorat sanat.

Minulla meni aivan jauhot suuhun kun huomasin, miten perustavanlaatuisesti minun ja tytärteni tunnot kohtauksesta eroavat tässä toisistaan. Eikä meilläkään ole ikäeroa kuin 25 vuotta.