Pidän miltei yliluonnollisena ilmiönä sitä minulle vuoden sisällä tapahtunutta ihmettä, että olen oppinut pelaamaan pingistä. Sitä, että keskittymiskykyni riittää tuohon peliin, että pääni tyhjenee niin että pystyn pitämään ajatukseni pallossa ja osumaan siihen. Tai oikeammin häätämään ajatukset mielestä kokonaan pois niin että pallolla on tyhjässä pääkopassa tilaa pomppia!
Mieheni, joka oli tänne muuttaessaan Pohjois-Lontoon squash-mestari, on jatkuvasti minua hiukan parempi pelaaja niin että saan todella pinnistellä hänet voittaakseni. Välillä hän onnistuu pesemään minut mennen tullen kymmenen peliä peräkkäin teleporttaamalla jonkun squash-kikkansa pingispöydälle ennen kuin minä opin vastaamaan hänen uusiin konnankoukkuihinsa.
Yliluonnollista on se, että minä opin. Eilen huomasin ruumiini oppineen täräyttämään takaisin aivan pöydän reunalle osuneita nopeita palloja siinä määrin, että pelimme alkoivat olla tasaväkisiä ja taisin piiiiitkästä aikaa voittaa vähintään yhtä monta erää kuin mitä hävisin.
Pelatessamme unohdan tyystin ajan kulun, erät vaan seuraavat toisiaan, enkä ajattele muuta kuin palloa (paitsi erien välissä kun vaihdamme puolta ja hymyilen hempeästi komealle vastapelurilleni). Jos alan pelatessani ajatella tavallista enemmän esimerkiksi mailan asentoa kädessäni, olen jo hävinnyt.
Pingis onkin nykyään aivan toista kuin lapsuudessani. Silloin en pitänyt pöytätenniksestä alkuunkaan, vaikka isäni pitikin minua yhden lukuvuoden verran yhtenä iltana viikossa pingiskoulussa. Olin sen kaikista surkein ja kyllästynein oppilas. Muistan nuo tunteet, kun omat lapseni irvistelevät tälle pelille, joka on heistä liian vaikea. Koska he vievät väkisinkin huomioni pallosta pois, pystymme Dharmapatin kanssa pelaamaan pingistä käytännössä vain silloin kun he ovat muualla. Siis joka toinen viikko torstaista sunnuntaihin kun he ovat isällään.
Ennen eilisiä pingisturnajaisiamme ostin elämäni ensimmäiset sisäurheilukengät. Kyllä kirpaisi. Tähän asti olen pelannut paljain jaloin tai ulkokengissä, mieluiten vihreissä tennareissani. Mutta koska ne olivat revenneet ja toisen kengän pohjassa oli reikä ja jalkanikin usein kipeytyivät niissä, päätin pärjätä talven yli ilman tennareita ja investoida nyt oikeisiin urheilujalkineisiin samalla kun kävimme eilen Intersporitssa fysioterapeutin komennuksesta. Se olikin minulle taas ihan uusi maailma. Tunsin itseni ihan eksyneeksi lukemattomien kenkähyllyjen äärellä: mitä minä edes etsin? Löytyykö optimaalinen pingiskenkä tenniskenkä-, sisäpelikenkä-, vaiko fitnesskenkähyllystä? Minua ensiksi auttamaan rientänyt myyjä oli lähinnä ärsyttävä, puhui kyllästyneellä äänellä ja sukupuolirasistisesti vieläpä kehtasi motkottaa että katselen väärään suuntaan kun vilkuilin miesten kenkiä (niiden väriyhdistelmät viehättivät minua enemmän kuin pinkkipainotteiset naistenkengät). Onneksi hän kyllästyi jahkailuuni ja meni menojaan, sillä seuraava minua vaivaamaan tullut myyjä oli iloinen ja osaava ja auttoi minua löytämään isoon jalkaani mahtuvia pöytätenniksen vauhtiin sopivan keveitä naistenkenkiä.
Dharmapatilla on polvivaivoja, joihin löytyi apua fysioterapeutilta. Fysioterapeutti diagnosoi korjaamisen varaa mieheni asennoissa ja liikkeissä ja lähetytti meidät Intersportiin teettämään Dharmapatille yksilöidyt pohjalliset, joita voi sitten vaihdella kengistä toisiin. Tyyriiksi tuli, sillä jonkinlaisesta tietokoneen, uunin ja kenkätehtaan yhdistelmälaitteesta henkilökohtaisella palvelulla putkahtaneet pohjalliset maksoivat 60 euroa! Minun lopulta valitsemieni keveitten sisäurheilukenkien hintalapusta puhumattakaan. No, pingiksestä on tullut meille sen verran tärkeä harrastus että ehkä nämä kengät ovat sen arvoiset.
En ole vielä pelannut muita kuin Dharmapatia vastaan, joten en tiedä, kuinka hyviä oikeasti olemme. Kun mäiskimme palloa niin hirmuista vauhtia etten itsekään ymmärrä miten kehoni pysyy sen perässä, arvelen, että olemme tosi hyviä. Mutta kun katselen muita pelaajia ja heidän pelipallojensa vielä paljon hirmuisempaa vauhtia, vakuutun nöyränä siitä, että ihan aloittelijoitahan me ollaan. Veikkaan tosin, että ne, jotka vierellämme yleensä pelaavat, ovat kilpasarjaa.
Kahden kesken oleminen ja puolisoyhteys ovat kai jotain niin pyhää ja rikkumatonta pelisessioissamme, ettei jotenkin vaan ole tullut mieleen kysyä, ottaisiko joku niistä muista jompaa kumpaa meistä vastaan.
Sitten vielä mutkan kautta aiheeseen liittyen palanen huippukathakia :-D Haluan linkittää aivan loistavan kathak-esityksen elokuvasta Kohinoor :-)
http://www.youtube.com/watch?v=_X1XajloGEY
Katselin tuon 1960 valmistuneen prinsessa-ja-miekkamiehet -genren leffan lasten kanssa, kun halusimme nähdä jotain viatonta ja ilomielistä. Kohinoorin rakastavaisia esittäneet Dilip Kumar ja Meera Kumari olivat ennen tätä filmiä näytelleet useissa niin surullisissa ja synkeissä elokuvissa, että töissä käyminen oli alkanut suorastaan masentaa heitä. Siksi siis väliin hilpeä historiallinen hömppädraama maailman arvattavimmalla juonella ja kymmenellä tanssikohtauksella :-D
Videossa ei pyöri kuitenkaan Meera Kumarin esittämä prinsessa-sankaritar, vaan prinssi-sankariin rakastunut tanssijatar, jota esitti taiteilijatar nimeltä Kum Kum. Ja minä olen nyt ihan koukussa tähän biisiin, soitan sitä yhä uudelleen ja hoilaan kertosäkeen mukana jaadu jagaaungii, naacungi-gaaungii, duniya lutaaungii tere liye! Kum Kumista huokuva tanssimisen riemu ja rakastuneisuus synkkaavat omien tunteitteni kanssa kun paukutan pingispalloa rakkaan aviomieheni kanssa niin täysillä hetkessä mukana, että on kuin me kaksi vain nousisimme pelikengissämme ajan ja paikan yläpuolelle.
Intialaiset perinnetanssit ovat avautuneet minulle vasta kun aloin itse harrastaa kathakia ja tajuta, kuinka täynnä hienouksia ja allegorioita vanhat tanssit ovatkaan, ja miten vaikeaa ne onkaan hallita! Vanhalle minulle harkat olisivat täyttä tuskaa, nykyinen ottaa ne loistavina koko kehon keskittymisharjoituksina ja kestää kyllästymättä senkin että olen luokan surkein oppilas. Muut siellä kun tuntuvat harrastavan sen seitsemää muutakin tanssia, minä köntys se vaan tömistän mukana siksi että kaikista mahdollisista tarjolla olevista ryhmäliikuntamuodoista kathakilla on eniten tekemistä hindulaisuuden kanssa.
Keskittymiskyvyn paraneminen on ihan suoraa ja puhdasta seurausta hengellisen päiväohjelman seuraamisesta. Eli kaikki kiitokset vaan Easwaranille, joka minut moiseen itsekuriin on houkutellut :-) Easwaran patistaa myös liikkumaan, sillä hengellisyyden syvetessä ihminen saa rutkasti uutta energiaa, ja ellei sitä hyödynnä sekä hikiliikunnalla että vapaaehtoistyöllä, ihmisestä tulee turhan levoton. Sitä paitsi. Ihmiskeho on lahja joka tulee pitää hyvässä kunnossa jotta jaksaa tehdä Jumalalle töitä täällä maan päällä.
Keskittymiskyvyn paraneminen tekee liikunnasta, taiteesta ja koko elämästä niin paljon rikkaampaa ja merkityksellisempää!
Kommentit