Käynnistettäköön laskuri: 55 päivää jäljellä. Sitten yksinäisen elämämme pitäisi olla ohi ja jatkuvan yhdessäolon putken alkaa, kunnes kuolema meidät erottaa. (Tai no, totuuden nimissä tähän täytyy nyt suhtautua sillä varauksella että vähävaraisuus tms. maalliset hankaluudet pakottavat mieheni pysymään Lontoossa jokusen viikon vielä senkin jälkeen kun olemme palanneet hänen synnyinmaastaan matkalta, joka alkaa 55 päivän päästä.)


 

Guruni ei lähde mukaan muodikkaaseen individualismin ylistykseen. Mitä lähemmäs Jumalaa kuljemme, sitä pienemmäksi kutistuu egomme ja kaikki se mikä meidät muista erottaa. Avioliitto on mitä loistavin alusta tämän asian harjoittelulle. Onnellisessa avioliitossa pariskunnalla on paljon muutakin yhteistä kuin omaisuus. Aika on yhteistä. Ääni on yhteinen.

Tätä ideaalia olikin niin helppo seurata kun olin taas mieheni luona ilman jälkikasvua ja lastenhoidollisia haasteita. Koko reilun viiden päivän rupeama tuntui silkalta harmonialta.

Nämä matkakuvat ovat Hollow Pond -puiston vieressä sijaitsevasta Shreenath-temppelistä, joka onkin oivallinen esimerkki perustemppelistä. Siellä kukin hindu voi palvoa, sukkasilleen tai paljain jaloin, itselleen läheisintä jumaluuden muotoa. Esimerkiksi Ramayanan sankareita:





Tai Durgaa:





Tässä Shivalle vihkiytynyt mies palvoo lingamia:



Patsaita emme palvo, vaan patsaat auttavat keskittymään siihen mihin tulimmekin keskittymään. Uskotaan kuitenkin, että jos Jumalan palvelijan antaumus on syvää, Jumala asettuu patsaaseen hänen mielikseen.

Temppeleissä järjestetään jumalanpalveluksia, laulutilaisuuksia, hengellisiä luentoja ja pyhäkoulutoimintaa. Satunnainenkin matkamies tai -nainen saa siellä suunsa makeaksi vähintäänkin hedelmistä, jotka on uhrattu Jumalalle ja devoille.

Tässä vielä jonkinlainen kokonaiskuva tuiki tavallisen hindutemppelin isoimmasta huonetilasta: