Ei, otsikko ei ollut hengellinen julistus! Sielut eivät oikeasti puhu mitään kieltä tai sitten ne puhuvat kaikkia kieliä. Mutta minä olen mitä ilmeisimmin ainakin jossakin edellisessä elämässäni puhunut jonkin sortin hindiä, koska se vieras kieli tarttuu paremmin mieleen ja motivoi minua enemmän kuin mikään muu.
 
Niinpä vastasin myöntävästi yliopistolla päivänsä viettävän ystävättäreni kutsuun, kun hän ehdotti, että liittyisin hindin luokkaan. Opettajalle kuulemma sopii. Mitään suoritusoikeutta minulla ei toki ole, mutta oppiahan minä tarvitsen enkä mitään tutkintoja! Vähän arveluttaa, kun siihen menee sitten käytännössä puoli työpäivää kahdesti viikossa. Mutta toisaalta - olen jo yli puoli elämää sysännyt tätä unelmaani, oppia ihan oikeasti hindiä, tulevaisuuteen. Voin jatkaa samaa rataa eläkepäiviin asti, joskaan minulla ei laskelmieni mukaan ole koskaan varaa jäädä eläkkeelle, tai sitten voin kysyä Aladdin-piirroselokuvan lopusta oppia ottaen "olenko minä sulttaani vai sulttaani?" ja siirtyä oman itseni pomouden voimalla sitku-ajattelusta nytku-ajatteluun nyt. Hindin oppiminen avaa ovia muuallekin kuin syvempiin Bollywood-nautintoihin ja potentiaalisille Intian matkoille. Hindihän osoittautui erittäin hyödylliseksi kieleksi Mauritiuksella.
 
Tänään kirjoitin samaisen ystävättäreni kehoituksesta hindinkielisen esittelykirjeen itsestäni opettajalle, sillä muut luokan oppilaat ovat jo sellaisen laatineetkin. Olen noin viidesti opetellut lukemaan hindiksi, ja sitten, harjoituksen puutteesta eli laiskuudesta, suistunut takaisin lukutaidottomien riveihin. Viimeksi pänttäsin devanagari-aakkoset hädissäni Mauritiuksella kyetäkseni ymmärtämään anopin ja apen (rauha hänen muistolleen) kanssa kommunikoidessa tuiki tarpeellista sanakirjaa. Kirjoittamista en ole koskaan tosissani harjoitellut. Olikin oikein kiehtovaa raapustaa neljän liuskan kirje opettajalle. Tekisi mieli raapustaa saman tien toinen perään ;-) Käsialani on hirveä, mutta hirveä se on suomeksikin. 


Hindin opintoihin liittyy minulla myös huono omatunto, koska isoäitini, jonka vahvin kieli on venäjä, toivoisi minun pänttäävän venäjää. Sieluni ei kuitenkaan venäjää puhu. Olen opiskellut sitä lukiossa, kesäkurssilla ja kansanopistossa, mutta kalloni on paksu kuin muuri. Arvelen luun ohenemattomuuden syyksi sitä ettei venäläinen kulttuuri herätä minussa niin lämpimiä tunteita että haaveilisin Venäjän matkasta tai tahtoisin huvikseni luukuttaa esim. venäläistä musaa, joka on suuri apu kielen oppimisessa. Venäläisestä keittiöstä löytyy tuskin mitään laktovegetaarista syötävää. Kiihko-ortodoksit yrittivät Venäjällä kieltää Bhagavad Gitan - kiva kuulla, sanoo tämä ortodoksisesta kirkosta Krishnan kyytiin loikannut täti. Venäjän historia masentaa minua aina, etenkin kun luen miten muille kansoille Venäjän federaation alueella on yleensä käynyt ja käy edelleen. Intellektuellit tahtovat Venäjältä pois. Toimittajat ovat Venäjällä hengenvaarassa. Olen täysraitis henkeen ja vereen, eikä mikään ahdista minua Suomessa ja suomalaisissa miehissä niin kuin suomalainen alkoholikulttuuri, mutta Venäjällä juodaan alkoholia vielä enemmän kuin Suomessa per nenä.
 
Herttainen Babuska-parka, hän lienee viimeisiä menneen maailman edustajia... Hän varttui Helsingissä venäjänkielisessä lastenkodissa, jossa lapset kasvatettiin siihen venäläiseen kulttuuriin, jossa venäläinen sivistyneistö eli ennen kuin maa muuttui Neuvostoliitoksi. Hän oli rikkaiden emigranttien ylläpitämän lastenkodin kuopus, ja kaikki isommat eli ennen vuotta 1929 syntyneet lapset ovatkin hänen tietääkseen jo kuolleet pois.
 
Ei veikkoset sentään. Minä olen sielu, joka tahtoo puhua hindiä, enkä tämä ruumis, joka kirjoittaa työkseen suomea, pakisee puolisonsa kanssa englantia ja on geneettisesti jossain määrin venäläinen sekä isänsä että äitinsä puolelta.