"Rakkaus on ihan epäuskottavaa. Kaks ihmistä tapaa toisensa ja sitte ne muka yhtäkkiä vaan muuttuu rakastuneiks ja alkaa käyttäytyä ihan hullusti. Miksköhän joka leffassa käy niin", tuumi tyttäreni Anandi.

Olen salaa mielessäni ajatellut, että juuri minä olen se, joka osaa parisuhteilla Oikein, niin, ettei rakastuneisuusvaihe katoa minnekään. Että meikäläisellä on viisasten kivi, että minä kyllä tiedän miten avioliitto pidetään tahrattoman auvoisena.

Ja niin syvään juurtunut moinen omahyväisyys ja ylpeys minussa on, että todellisuuteen herääminen on ollut aikamoisen tuskallista. Nimittäin totuushan on, että emme aikoihin ole päivittäin puhuneet hempeitä taikka halailleet muuten vaan ja että viihdymme usein omissa oloissamme, omiamme puuhastellen, paremmin kuin toistemme seurassa. Että meilläkin on riitoja. Että aviomieheni on huomannut kaikki virheeni, ja tekee ärtyessään vihlovan selväksi, että on ne huomannut. Että minäkin olen pudottanut ja kadottanut vaaleanpunaiset lasit silmiltäni ja kirkaissut huomatessani, ettei prinssini olekaan täydellinen. 

Onneksi maan pinnalle muitten perässä tömähdettyämme tiedostamme samalla, että olemme joka tapauksessa toimiva kokoonpano. Pysyvä taistelupari elämän riepotuksia vastaan, pariskunta, joka pystyy kasvattamaan täyspäisiksi lauman lapsiakin. Kunnioitamme toisiamme, ja välillämme kipinöi aina vaan. Emme enää palvo toisiamme, mutta palvelemme.

Muutos on tapahtunut pikku hiljaa reilun kahden vuoden sisällä, mutta en ole sitä suostunut näkemään. Olenhan halunnut pitää hengissä, eritoten itselleni, uskomusta siitä että mehän olemme esimerkkipari, olemme kuin vastarakastuneet loppuelämämme, olemme ja sillä sipuli, olemme vaikka hammasta purren niin että veri lentää. Ja aina kun harhakuva-hologrammini on säröillyt, olen tuntenut kauhua ja ahdistusta ja kriiseillyt sitä paikkailemaan, täydellistä vaimoutta suorittamaan. Jälleen osoittautuu todeksi Bhagavad Gitan viisaus siitä miten odotuksiin takertuminen on se mikä ihmismieltä kipeimmin repii.

Minun kohdallani hologrammikone meni mäsäksi viimeistään nyt vauvan myötä. Dharmapati on niin 110-prosenttisesti vauvamme lumoissa ettei sitä voi kutsua kuin uudeksi rakastumiseksi, ja se on pakottanut huomaamaan, ettei hän ole pitkään aikaan suonut minulle samanlaista 24/7 sydämet pupillien paikalla -kohtelua.

Mutta mikä tässä tarkemmin ajateltuna aivan luonnollisessa ilmiössä oikein kauhistuttaa? 

Aikaisemmin elämässäni, aina kun minulle on käynyt näin, olen pian ihastunut ties keneen, vähintäänkin johonkin julkkikseen, ja alkanut haaveilla paremmasta. (Paremman romanttisen elämän perään lähteminen on kyllä aikaisemmin elämässäni vienyt tosi kauan, sen verran konservatiivinen tahi pelkuri olen ollut.) Siihenhän länsimaalainen kulttuurimme, jatkuvaa huumausta janoava, meitä nuoresta pitäen lietsoo. Otsikossa siteeraamani kaunis laulukin antaa ymmärtää, että lumivalkoisen hangen kätkemien saasteitten ja koiranpissojen esiin tulo olisi huono juttu. Vastarakastuneisuuden esimerkillisyys ja ehdoton tavoiteltavuus on populaarikulttuurimme ydinväittämä.

Vaan nyt olenkin iloiseksi yllätykseksi alkanut ajatella toisin. Eikä totuuden silmiin katsominen olekaan siksi niin kamalaa. Nyt olenkin pohdiskellut viikkotolkulla, tyttäreni älykkään huomion inspiroimana, mitä tuo rakastuneisuuden hullu huuma oikein onkaan. 

Sehän on juopumista illuusioon siitä, että jollakin toisella ihmisellä ei huonoja ominaisuuksia olekaan, tai jos onkin, niin ne ovat vähäisiä ja niin söpöjä etteivät ne mitään haittaa niin että potentiaalisilta ongelmilta voi melkeinpä sulkea silmänsä, niin helppo ne on yhdessä voittaa.

Ja vieläkin enemmän se on itserakkautta. Onhan todellista narsistista unelmaa saada olla itse se, jolla ei huonoja ominaisuuksia olekaan, tai jos onkin, niin nehän ovat vain vähäisiä ja söpöjä.

Siksi me ihmiset haluamme rakastua. Haluamme olla täydellisiä. Vaikka häiritsevän hyvin tiedämmekin, ettemme sitä ole, on hunajaista kuulla rakastetun suusta vastaan väittäviä hempeitä soraääniä.

Nämä mietteet ovat rauhoittaneet mieltäni kummasti. Niin kuin suomalais-ugrilaiset esivanhempammekin tiesivät, pahan voi voittaa jos tietää sen nimen ja syntysanat. Kauhuni nimi on haluttomuus lähteä muuttamaan elämääni. Kun minun ei tarvitsekaan, niin kuin ennen, kun oikeita ongelmia ei ole, kun alkuhuuman katoaminen ei olekaan mikään ongelma, voin rauhoittua rennoksi ja hyväksyä elämän sellaisena kuin sen on.

Eilen illalla minun leikkiessäni Lootuksen kanssa mieheni avasi hindulaisen nettitelkkarin, josta tulee usein live-luentoja jostakin temppelistä jostain päin maailmaa. Ja kas kas. Sielläpä luennoikin munkki juuri tästä aiheesta, sanoi ääneen näitä mietteitä, joita olin mielessäni pyöritellyt. Hänen luentonsa aihe oli ylpeys siitä, että osaamme ja olemme muka itse saavuttaneet menestyksen elämässämme. Kaikki tulee kuitenkin Jumalalta, ja palvojiltaan hän tempaisee pois sen, mistä ylen määrin ylpeilemme.

Rakastuneisuusvastaista minusta ei kuitenkaan saa. Ilman rakastumista ani harva viitsisi uhrata omaa elämäänsä pois ja perustaa perhettä, pysyä sen luona ja kohdella sitä hyvin.