Pitkäperjantain kunniaksi täällä on pohdiskeltu erästä katolisen ja luterilaisen kirkon tärkeimmistä eroista. Se on näkemys siitä, pelastuuko ihminen yksin armosta ja uskosta vai onko hyvillä teoillakin merkityksensä. Minusta tämä on johtanut luterilaisissa maissa osaltaan piittaamattomuuteen, mitä henkilökohtaiseen hyvän tekemiseen tulee; kaikki halutaan ulkoistaa yhteiskunnalle tai palveluntarjoajalle, joka saa toisten auttamisesta rahaa. Toki alkuperäinen "yksin armosta" jatkuu sillä näkemyksellä että jos oikeasti rakastaa sitä pelastavaa Jumalaa, tekee hyvää puhtaasti Hänen ilokseen. Ei siis taivaspaikkaa ostaakseen.

Easwaran lisäisi tuohon kyllä vielä sellaisen itsekkyyspointin, että hyvän tekemisestä hyötyy eniten hyväntekijä itse. Hän puhdistuu ja tulee rakastettavammaksi, sellaisemmaksi jollaisemmaksi Jumala haluaa. Toisten hyväksi toimiminen onkin siis mitä suurimmassa määrin itsekästä, mutta saa ollakin. Kykymme itsekkyyteen on olemassa, jotta raivaisimme jokapäiväisestä lukujärjestyksestämme tilaa hengellisyydelle!

Luopuminen on ollut minulle päivän jos toisenkin sana viimeisten kahden viikon aikana. On tuntunut ihanalta kutistaa egoa luopumalla kiristävistä ja painavista käsitystä että minä olen niin tärkeä että minun on pystyttävä elämään juuri tietyllä tavalla sillä jos suoritukseni ei hivo täydellistä kaikki menee pieleen. Luopumisprosessin luontaista jatkumoa on, että seuraava projektini on päästä eroon autosta sillä tavalla että samalla pääsen eroon myös autolainasta. Mokomakin rahareikä on täytettävä. Nyt kun lapsetkin osaavat todistettavasti kulkea kouluun ja takaisinkin omin päin, auto on silkkaa luksusta josta voi aivan hyvin luopua.

Luopumisprosessi ei kuitenkaan ole vielä puolitiessäkään. Kun tuo päällimmäisin este, egon illuusio tarpeellisuudesta, on väistynyt vähän pois näkökentän edestä, tajuan, että omien suorituspaineitten ja hermostuneisuuden ja niihin liittyvien pettymysten taustalla onkin jotain paljon isompaa. Siellähän lymyilee Bhagavad Gitassa lukemattomat kerrat haitalliseksi mainittu asia: mielen takertuminen tietynlaisiin tuloksiin omasta toiminnasta.

Eli minä yritän olla superhyvä vaimo ja superhyvä äiti siksi että vastalahjaksi mieheni olisi superhyvä aviomies ja lapseni superhyviä lapsia. Jos heidän tekonsa eivät välillä vastaakaan korkeita odotuksiani, tunnen pettymystä ja kiukkua. Niitten jalona verhona on ollut tähän asti tuntemus omasta riittämättömyydestä, joka on perustunut ajatusketjuun jos olisin toiminut paremmin olisin saanut vastalahjaksi enemmän.

valiverho-normal.jpg

Kun verho on auki, en enää voi esittää jalompaa kuin olen. Mutta voin ponnistella ja pyytää Jumalaa avukseni, jotta minusta tulisi liekki, joka ei lepata, vaan valaisee iloisesti riippumatta siitä mistä päin tuulee ja onko säätila mieleinen... Valaisee kurkottaen korkeuksiin, sillä tuli palaa rakkaudesta Jumalaan.

Easwaran on sanonut että opimme paremmaksi vain harjoittelemalla paremmuutta... aivan kuin olisimme näyttelijöitä näyttämöllä esittämässä parasta mahdollista milloin minkäkin alan harjoittajaa. Jos menee pieleen, emme masennu, koska sehän oli vain yksi näytelmä monesta, ensi kerralla teemme työmme paremmin. Siitä mitä aina harjoittelee tulee uusi identiteetti; eräs intialainen ryöväri värväytyi pakomatkallaan näytelmäseurueeseen: Esitettyään parikymmentä vuotta Ramaa hän ei enää tuntenut minkäänlaista viehätystä ryöväämiseen vaan käyttäytyi näyttämön jätettyäänkin kuin nöyrän ja hyveellisen ihmisen hahmon ottanut Jumala.

Väliverho on kadonnut. Harjoitukset alkakoot.