Oletteko te lukijat koskaan kamppaileet oman tarpeellisuuden tarpeenne kanssa?

Minut kampattiin tällä viikolla kamppailemaan.

Sairaudet eivät tule tuosta vaan. Ne tuovat mukanaan viestin. Osa sairauksista toki viestii vain vanhasta karmasta, mutta äkilliset, pysähtymään pakottavat kaatajataudit, kertovat luultavasti jotain olennaista juuri siitä hetkestä ja elämäntilanteesta ja mielenmaisemasta missä ollaan. Ne kannattaakin ottaa vastaan ylemmän valtakunnan viestintuojina ja kuunnella niitä kunnioituksella.

Olen nykyään täysin vakuuttunut tästä, koska olen pääosan elämästäni ollut vähän väliä jossain taudissa, yleensä flunssassa, sillä keuhkoni ovat olleet varsinaiset pöpöimurit. Astmatestistä sain aikoinaan tulokseksi yhtä pojoa vaille astman, ja 17. syntymäpäiväni viruin keuhkokuumeessa. Selkäni on kipeytynyt herkästi niin etten ole voinut liikkua, ja endometrioosi on kuristanut sisuskalujani ja vienyt toisen munasarjani (yhdelläkin munasarjalla voi siis todistettavasti saada kaksoset luomutyylillä.) 

Sain vihiä yleisviestistä, kun keuhkoni lakkasivat sairastumasta pian lasten synnyttyä.  Yrittivät kyllä ensin, vanhaan malliin. Mutta kun kroppani huomasi, ettei sairastuminen auta yhtään, että ne kaksi vauvaa pitää siltikin hoitaa, ettei äitiydestä vaan saa sairaslomaa, se luopui tästä strategiasta. Kehoni alkoi viisaasti pysyä aika terveenä. En tosin ihan. Tarvittiin vielä oman yrityksen perustaminen sen tuomine vapauksineen sekä avioero ja oman itseni näköinen koti ja päivärytmi, niin minusta tuli kaveripiirini se ihminen joka on kaikista harvoiten kipeänä. Joka voi normaalisti uida sairaitten perheenjäsentensä eritteissä saamatta tartuntaa; korkeintaan välillä tulee vastaan päivä, jona tuntuu, että ruumiinlämpö on hiukan koholla, mutta se on vain merkki siitä että valkosolut selättävät vaivan ennen kuin se alkaakaan. Endometrioosikin on kadonnut tyystin.

Jos olen näinä omannäköiseni elämän vuosina sairastunut flunssaan tai saanut selkäsärkyä, se on tapahtunut aina mieleni ollessa kuohuksissa, niin etten oikeastaan sisimmässäni ole edes ihmetellyt. Ja se on kestänyt päivän tai kaksi, ei viikkoa tai kahta. Käänne tapahtuu usein ennen kuin osaan vielä nimetäkään, mitä olen oppinut ja minkä asian muuttamiseksi tehnyt päätöksen tai ottanut askeleen.

Niinpä kun minuun toissapäivänä iski leikki-iästä tuttu kova korvasärky ja uupumus, aloin korvat höröllä sisäänpäin funtsia, miksi. Eilen särky sai minut hipsimään lääkäriinkin. Ovat muuten sulkeneet lähiterveysaseman niin että piti mennä toiseen kaupunginosaan. No, se on pientä kun miettii miten kaukana nämä palvelut maaseudulla saattavat olla. Korvatulehdus ei kuulemma ole kyseessä vaan jokin kurkkupöpö joka oireilee outoa kyllä korvasärkynä - kurkkuni ei ole kipeä, vaikka näyttääkin sellaiselta.

Nukuin kaksi viime yötä lasten parvella yksin ja annoin rakkaan kolmikkoni pärjätä omin päin. Kun kerran oli pakko. He pärjäsivät kotona loistavasti ja kouluihinkin meno ratikalla näytti sujuvan henkisesti paremmin kuin aamuinen kuljetusrallimme autolla. Dharmapati oikein hymähti, että aina on vähemmän stressiä ehtimisen kanssa kun minä en ole hermostuneena siinä hoputtamassa. Jotenkin tämä muistutti minua kaikista niistä kerroista kun olen viime aikoina tuskaillut ääneen jotain lastenkasvatuksellista asiaa ja hän on vastannut, että olen jo tehnyt sen mitä minun pitää tehdä. Istuttanut moraalin tajua, kriittistä ajattelua, vastuuntuntoa sekä intoa oppia uutta. Nyt tehtäväni on vain luottaa että perustus kantaa ja satoa tulee. Ei lapsiaan voi maailman kolhuilta millään muulla tavalla kunnolla suojella.

EIlen illalla, yksin lasteni huoneessa, tajusin olevani perhettäni kohtaan pomotteleva, jossain määrin ylisuojelevakin, ja että nämä asiat liittyvät kovastikin toisiinsa. Luulen, että minua tarvitaan, vaikkei tarvittaisikaan, ja stressaannun turhaan. Kuuntelin kuinka lapset ja Dharmapati valvoivat ja puhuivat vaikka kello oli jo yli yhdeksän, mutta pakotin itseni pysymään makuulla, en mennyt komentamaan. Olisin myös halunnut pakottaa astmaatikkotyttäreni ottamaan ennaltaehkäisevää kaiken varalta, vaikka hän oli ilmoittanut ettei halua eikä koe tarvitsevansa, mutten .tehnytkään mitään.

Tunsin yhtäkkiä seisovani merkittävässä tienhaarassa. Päästänkö irti? Uskallanko ottaa vastaan kaikki siihen liittyvät kolhut ja mustelmat? Sen, etten olekaan niin tarpeellinen kuin luulin? Sen, ettei seuraani kaivata niin paljon kuin toivoin? Sen, että jos jatkossa annan toisille enemmän tilaa, vastuuta ja päätäntävaltaa, en pääse pätemään ja pönkittämään itsetuntoani äitinä, vaimona ja puuhakkaana uskovaisena? Teenkö elämästäni vaikeampaa kuin sen tarvitsisi olla menettämisen pelossa?

Ja jossain sisälläni kirkastui, että kyllä, haluan lähteä eteenpäin tästä tienhaarasta nyt, vapaaehtoisesti, sillä kaiken sen mistä en nyt luovu menetän ennemmin tai myöhemmin väkisin.

Siihen tienhaaraanhan voi jämähtää koko loppuelämäkseen. On niin paljon äitejä (ja vaimoja) jotka hautaan saakka hoputtavat, motkottavat ja tuskailevat että eiväthän nuo millään pärjää ellen minä uhraudu ja päällepäsmäröi. Silmät sinnikkäästi kiinni pitäviä naisia, jotka eivät halua uskoa holhokkiensa kadonneen jo aikapäiviä sitten vähintäänkin henkisesti karkuun elämään omaa elämäänsä.

Tänään annoin lapsille luvan tulla ensi kertaa omin päin pois iltapäiväkerhosta ratikalla, menen sitten kotiamme lähimmälle pysäkille vastaan. Valtaosa luokkakavereista on jo aikaa kulkenut itse pitkiä matkoja erityiskouluunsa. Annoin myös potkut huolelleni siitä, että mitäs jos myöhästyvät koulusta tai mitäs jos diabeetikko-astmaatikkolapseni päättääkin hoitaa itseään oman kokemuksensa eikä minun käskyjeni mukaan. Ihan oikeasti, rouva K! Se tyttölapsi tietää lähes aina itse parhaiten mitä tautiensa kanssa tekee. Ja jos joskus meneekin vähän pieleen, niin sitenhän hän parhaiten oppii. Sama pätee koulusta myöhästymiseen: kun se on oma syy, Siperia kyllä opettaa.

En ole väsynyt, eikä korvaani enää särje. Oloni on ihanan kevyt, aivan kuin olisin laskenut maahan isonkin taakan - vaikkei tämä muutos edes ole oikeastaan kuin vasta ajatusten tasolla! Kiitos vaan, Krishna, kun tempaisit minut korvasta kanveesiin :-D