Yritin katsoa elokuvaa Yeh Jawaani Hai Deewani (nimen voisi kai suomentaa "On tämä nuoruus vaan hullu juttu"). En pystynyt katsomaan loppuun. Filmi osoittautui kaikkien Bollywoodissa viiden vuoden sisällä tapahtuneiden syvästi inhoamieni muutosten ruumiillistumaksi, kaiken Intian perinteisen hyvän ja kauniin hautausmaaksi, minkä lisäksi samaistuin omakohtaisesti sankarittareen niin, että erinäisiä vanhoja haavoja repeytyi auki.

Leffassa sankaritar (Deepika Padukone) on koulussa loistavasti pärjäävä tyttö, jonka kaikki ikätoverit vain bailaavat, juovat, ovat seksuaalisesti aktiivisia ilman sitoumuksia ja kiusaavat sankaritarta (eivät ihan pahimmilla aktiivisilla tavoilla, mutta jättävät ottamatta mukaan ja pilkkaavat). Sankarittarella on kurjaa myös kotonaan, vanhemmat ovat kiinnostuneita vain oppiarvoista ja asemasta yhteiskunnassa. Kapinoidakseen edes heitä vastaan hän lähtee  yliopistoikäisenä entisten kiusaajiensa kanssa vuoristoon extreme-lomaleirille ilman lupaa. Tyttöä hävettää se ettei hän ole kokenut asioita, joitten kokemisen voisi näin aikuisen näkökulmasta todellakin jättää väliin, ja hän alkaakin irrotella ja osallistua tyhmyyksiin. Tietenkin hän lätkiintyy ainoaan poikaan, joka hänelle on koskaan mitään flirttailevaa sanonut, eli karismattomaan Ranbir Kapooriin, josta Kapoorin suku yrittää epätoivoisesti leipoa uutta superstaraa Bollywoodiin.

Elokuva mukailee juonellisesti löyhästi 90-luvun loistohittiä Dilwale Dulhaniya Le Jayenge. Paitsi että vanhemmassa filmissä lopultakin kunnioitetaan moraaliarvoja ja hyviä intialaisia perinteitä (huonot saavat kivasti kritiikkiä), uskontokin on läsnä, ja sankari (Shah Rukh Khan läpimurtoroolissaan) kunnollistuu heti puoliajan jälkeen. Kovin on valju tämä tuore mukaelma, ja musakin unohtuu heti, toisin kuin DDLJ:n unohtumaton musa. Lisäksi en voinut sietää lapsuksia juonessa, esim. sitä, että opinnoistaan viis veisaava Ranbirin itsekuriton roolihahmo menestyy kuitenkin elämässään.

Koska lopetin elokuvan katsomisen puolivälissä, myönnän, että en ehkä nyt anna sille oikeutta. En kuitenkaan tuntenut halua nähdä, miten siinä käy. Leffan tekijöitten sympatiat olivat mielestäni anteeksiantamattoman paljon hunsvonttijengin puolella. Eivät kunnollisen tytön. Entinen Bollywood ei olisi syyllistynyt moiseen kuuna kullan valkeana!

Dilwale-Dulhania-Le-Jayenge-normal.jpg

Unohtakaa koko turha YJHD (vaikka se onkin tarjolla Rakkautta ja Anarkiaa -filmifestareilla) ja katsokaa sen sijaan tämä!

Ne omakohtaiset tuskat tulivat osin siitä, että halusin niin mennä kertomaan sankarittarelle, ettei hänen tarvitse käyttäytyä noin, että hän voi olla ylpeä siitä ettei ole tehnyt hölmöyksiä, että hän voi löytää ystäviä mielistelemättä kiusaajiaan. Että elämälle voi löytää sisältöä astumalla syvemmälle esivanhempiensa uskoon. Halusin kutsua hänet kotiini teelle ennen kuin hän antaa maailman pilata itsensä. (Mies kyllä tiedotti leffan jälkeen että ei se tyttö sitten lopulta miksikään muuttunut vaan oli ylpeästi oma itsensä. Silti. Miksi tuhlaisin aikaani hänen kärsimystensä ja toisten törttöilyn katseluun.)

Osaksi tuskani juontuu siitä, että leffan pääpariskunta peilasi asioita, joissa olemme erilaisia mieheni kanssa. Hän on kshatriya-luonne, luontainen johtaja, urheilullinen soturi, minä taas olen sopeutuvainen pasifisti ja löytänyt kastikseni kaayasthat, Tuonelan herran kirjurin seuraajat, joitten elämän intohimona on oppia ja kirjoittaa maailman epäkohdista ja vaatia oikeutta ja muutosta. Kun on vuoden elänyt yhdessä, on oppinut, ettemme mekään kaikissa asioissa ole samalla aaltopituudella ja ymmärrä toisiamme saumattomasti. Sen hyväksymisessäkin on tekemistä, hämmentävän paljon. Nuorempana, ennen uskoontuloaan, mieheni oli totisesti pikemminkin bailukansaa kuin minun kaltaiseni lukutoukka ja olisi ehkä suhtautunut minuun nuoruudessamme kuten filmin kovikset sen hikipinkosankarittareen. Eipä ihme, että hänen mielestään Yeh Diwani Hai Jawani (2013) on ihan viihdyttävä. Eipä ihme, että Krishna yhdisti meidät vasta reilusti yli kolmikymppisinä!

Ja sitten on vielä kasvattajan tuska: olenko oikealla tiellä, teenkö tarpeeksi sen eteen että lapseni ovat ylpeästi sitä mitä ovat, eivätkä tunne tarvetta myötäillä muita ihmisiä katumusta aiheuttavien kokemusten haalimiseen asti. Tässä asiassa olemme kyllä mieheni kanssa kuin kaksi marjaa :-) Emme välitä kuin siitä, ovatko tekomme krishnalaisen dharman mukaisia, ja kunhan ovat, teemme mitä tahdomme vaikka muut pyörittelisivät meille silmiään.

Jos lapset saavat kotona meiltä kummaltakin onnellisen oman tiensä kulkijan mallin, se toivottavasti tarttuu. Tarttuuhan?