Helsingin seudun ihmisiltä ovat yhä enemmän arvot kadoksissa.

Se voi toisaalta olla parempi asia kuin että arvot ovat väkivaltaiset ja suvaitsemattomat.

Mutta henkilökohtaisella tasolla arvojen puuttuminen on loppujen lopuksi tragedia.

Jotkut arvoköyhistä ihmisistä ovat sitä, koska ovat kasvaneet olemaan, koska kukaan läheinen ei ole heille koskaan vakuuttavasti arvoja tarjonnut. Osa on taas päätynyt arvoköyhyyteen vapaaehtoisesti, koska pitää kaikenlaisia arvoja vapauden vastakohtana.

Yhteistä arvoköyhille on, köyhyyden alkuperästä riippumatta, Facebook-filosofia. Sen mukaan kaikesta voi tykätä; kaikesta pitää saada tykätä. Kaikessa pitää kuitenkin olla mukana unlike-nappi, epätykkäysmahdollisuus, niinä päivinä kun sattuu tuntumaan siltä.

Esimerkki. Valtaosa helsinkiläisistä "tykkää" uskollisuudesta, mutta jos vaikkapa jonakin alkoholintäyteisenä lauantai-iltana kun oma kulta ei ole maisemissa tekeekin mieli olla tästä arvosta tykkäämättä, niin tykkäyksen voikin perua, ainakin yhdeksi illaksi.

Lupaukset ja sitoutuminen ylipäätään mihinkään ovat Facebook-filosofiaa kannattavalle henkilölle kauhistus, vaikka tottahan näistä jutskista kuuluu silleen julkisesti tykätä. Kaikkeen kivan oloiseen pitää saada mennä innostuksen huumassa mukaan, ja peruakin pitää saada. Jos siitä koituu jollekulle mielipahaa tai ongelmia niin sehän on sen jonkun oma ongelma.

Mielipahanaiheiden asteet vaihtelevat. Harmittominta lienee se kun on luvattu mennä kylään toisen luokse ja se toinen kokkailee ja sitten perutaankin viime hetkellä kun ei hotsitakaan lähteä. On helpompaa pelailla, katsella telkkaria tai potea krapulaa kotona. Ikävämpää on kun ihmiset menevät mukaan hyväntekeväisyyshankkeisiin ja lopettavat ne kesken - tai kun joukko ihmisiä ryhtyy yhdessä luomaan isoa projektia, josta joku vaikka mihin lupautunut sitten livahtaakin pois jättäen muut pulaan.

Pahinta ihmisten sitoutumiskammoisuus on kuitenkin läheisimmissä ihmissuhteissa. Ihminen, joka uskoo lähinnä vain oikeuteen seurata mielihalujaan sekä omaan vetäytymisoikeuteensa, on epäluotettava, energiaa pois imevä kumppani kelle tahansa joka haaveilee vakavasta, kestävästä ihmissuhteesta. Hän on myös vanhempi, joka tietää vuosi vuodelta vähemmän siitä, mitä hänen lapsensa päässä liikkuu.

Ja sitten on koko joukko erityisesti nuoria ihmisiä, joita arvojen puute ja kaikki-käy -meininki viiltää ja vahingoittaa epäsuorasti. Nuoret tekevät asioita joita eivät haluaisi tehdä ja joita he katuvat myöhemmin siksi että ainoa arvo, jonka ympäristö on heille opettanut, on se, että kaikkeen pitää suostua ainakin vähäksi aikaa. Tästä on yleensä kyse esimerkiksi silloin kun herkkä nuori nainen menee sänkyyn kivan miehen kanssa osin palkinnoksi tämän kivuudesta tai säälistä koska "kaikkihan niin tekee", vaikka ahdistuu tapahtuneesta, koska ihmissuhde-elämään ja omiin energioihin tulee solmu, jota on vaikea avata.

Ja kun ahkeruudesta ja velvollisuuksistakaan ei tarvitse sitoutuneesti tykätä, syntyy yhä enemmän tilanteita, joissa yhdet jättävät hommansa tekemättä toisten uupuessa, kun he tunnollisina ja auttavaisina yrittävät tehdä toistenkin työt.

Rajallisuus tekee onnelliseksi, oppi Mikko Kuustonen Afrikassa. Kun kaikkea ei ole rajattomasti eikä elinajan ennustekaan pitkä, "vähän" ja "nyt" muuttuvat merkityksellisiksi onnen aiheiksi.

Sama pätee moraaliksi kutsuttuihin rajoihin. Jos valitsee vapaaehtoisesti itselleen raamit, joitten sisällä liikkuu, ei enää hajoakaan loputtomien mahdollisuuksien ja houkutusten kakofoniaan. Ihminen oppii keskittymään ja vapautuu tuottamaan kestävää onnea. Niin itselleen kuin muillekin.