Minun sukupolveni - juuri nyt ruuhkavuosiaan läpi hölkkäävät suomalaiset - elävät antropologiselta kannalta mielenkiintoisessa epävarmuuden tilassa. Työsuhteemme ovat pätkätyösuhteita, ja harvat pitkään työsuhteeseen päässeet puurtavat työuupumuksen rajoilla. Sen sijaan, että pitäisimme huolta eläkeikäisistä tai kohta siihen yltävistä vanhemmistamme, huoltosuhde toimiikin toisinpäin. Koko maailman mittakaavassa on poikkeuksellista, että he antavatkin rahaa ja tavaraa meille eikä toisinpäin.

Ja koska ne palikat, joitten varaan meidät on kasvatettu omanarvontuntomme rakentamaan - itsenäisyys, tienaaminen, uraloisteputki, maineeseen matkaaminen omalla luovalla taituruudella - eivät ole ulottuvillamme, meitä kalvaa jatkuva riittämättömyyden tai häpeän tunne ja tarve näyttää. Se voi johtaa ylisuoriutumiskompleksiin, taikka sitten alisuoriutujaksi heittäytymiseen, kun ponnisteluista ei ole ollut mitään hyötyä niin että houkutus lakata ponnistelemasta on liian vahva. Usein tuntuu luontevalta vaieta tästä häpeän tunteesta ja sen mukana monesta muustakin syvällisestä asiasta, joitten ulos päästäminen parantaisi oloa yleisesti.

Sekin on pohjoismaalainen erikoisuus, että tästä kaikesta huolimatta meidänkin sukupolvemme naisista 83 % lisääntyy. (Vieläkin suurempi osuus naisista lisääntyisi ilman lääketieteellisiä hedelmöittymisongelmia.) Täydellistä elämäntilannetta vauvalle odotetaan, mutta ei ikuisesti; 30. ikävuoden mentyä ohi ei kestä montakaan vuotta kun naiset mieluummin panevat tuulemaan kuin jatkavat jahkailua. Ja kun kanavat kerran avataan eli nainen synnyttää yhden lapsen, on paljon todennäköisempää, että hän synnyttää toisen tai vielä kolmannenkin, kuin että lapsiluku jää yhteen. Asiaa voinee selittää monipuolisella, erityisesti lapsiperheitä auttamaan luodulla sosiaalitukijärjestelmällämme, jonka ansiosta köyhänkään lapsiperheen elämä ei ole vaarassa. Elämä voi olla puutteellista ja tuntua kurjalta, mutta kun ei kerran olla nälkäkuoleman partaalla, suomalainen tekee ja kasvattaa lapsia vaikka hammasta purren kaikesta huolimatta. (Kertoi Väestöliitto, jossa pyörin hiljattain työkomennuksella.)

Lapsiperhearki ei kaikista varoituksista huolimatta muistuta ollenkaan tarpeeksi sitä onnelaa, jollaiseksi sen kuvittelemme mieliviihteemme sekä mainosten luomien pilvilinnojen perusteella. Lapset eivät tottele, kumppani ei ymmärrä, koti ei kiillä, unta ei saa tarpeeksi, raha ei riitä, rahalla ostetut härpäkkeet eivät tuokaan tyydytystä, kenenkään mölyt eivät pysy mahassa eivätkä omat periaatteet kestä käytössä. Tämä kaikki sen kun kasvattaa epäonnistumisen tunnetta. Helpointa on syyttää perhe-elämän pieleen menemisestä kumppania. Puolet pareista eroaa, tavallisesti juuri arjen jakamisen sietämättömään vaikeuteen. Se ei tosin ongelmia ratkaise; yksin elävällä ja varsinkin yksin lasten kanssa elävällä haasteita arjessa vasta riittääkin.

Juttelin näistä sukupolvemme raastavista tunteista lopen uupuneen ystävättäreni kanssa tänä aamuna.

Siinä jutellessa piirtyi jotenkin näkyviin, mikä ihme oikein piilee niissä hengellisissä harjoituksissa, joiden koen suojelleen ja yhäkin suojelevan minua epätoivolta.

Tajusin, että minua suojelevat onnistumisen kokemukset. Saan niitä arjestani, olipa se ajoittain miten kaoottista tahansa, koska haen näitä kokemuksia sisäisistä eikä ulkoisista asioista.

Kaikkein rankimmassa elämänvaiheessa vuosia sitten, kun olisin voinut upota lievästä masennuksesta syvään, lakkasin tavoittelemasta minulle ulkoapäin tarjottuja päämääriä. Käännyin tavoittelemaan kasvua ihmisenä. Lakkasin haaveilemasta huveista, joihin minulla ei ole varaa, ja tauoista arkeeni. Sillä pärjääminen Jumalan heilana arjessa, itsekuriharjoituksissa, oman perheeni äitinä, ystävieni kuuntelijana, tuottaa minulle itseriittoista onnistumisen iloa. En ole niin pahasti sään armoilla, ulkoisten olosuhteitten ja pettymysten heittopussina, kuin mitä olin aikaisemmin. Masennus parani.

Eihän tuo tietoinen valinta ollut, vaan seuraus siitä, että kokeilin seurata itseäni viisaampien neuvoja. Kun luen hengellisiä kirjoja, ja vielä meditoin niitten sisältöä, uudelleenohjelmoin itseäni ajattelemaan toisin kuin yhteiskunta ympärilläni, mikä on tavoittelemisen arvoista. Kun onnistun, Jumala hurraa minulle sydämessäni mielenrauhan ja keveän omatunnon muodossa, ja kaikki Hänen pyhänsä taputtavat pyhien kirjojen sivuilta. Tavoitellessani heidän hyväksyntäänsä, enkä kuolevaisten, olen paljon vapaampi ja paremmassa turvassa kolhuilta kuin jos ripustaisin omanarvontuntoni ja onneni uraan, maineeseen, rahaan, elämyksiin.

Mantran toistaminen, vaikkapa vain mekaanisesti ja äkäisesti, auttaa syöksymästä loputtomiin, kahlitseviin negatiivisiin ajatusketjuihin. Näin se tukee onnen etsintää sisältä eikä ulkoa, kuin myös muut hengelliset päivittäiset jutut. Yritys asettaa toisten onni oman onnen edelle (jälleen kerran, tämä ei tarkoita sitä että osallistuu pahaan sallimalla passiivisesti vääryydet) auttaa näkemään toiset myötätuntoisesti, olentoina, jotka eivät pysty parempaan, niin kuin emme itsekään kaikessa pysty emmekä kaikkea osaa ymmärtää. Silloin muitten toimet eivät ehkä enää tunnukaan yhtä ikäviltä... Luen tähän myös sen että miettii vielä kurjemmassa tilanteissa eläviä, jolloin ei ehkä enää tee niin mieli napista omista ongelmista.

Niinikään pyhimysten peräänkuuluttama aistien kouluttaminen halajamaan hyödyllisiä asioita haitallisten sijaan parantaa yleistä vointia monin tavoin. On myös hyvä hakeutua säännöllisesti seuraan, joka jakaa näitä ajatuksia ja ponnistelee itse oman kasvunsa eteen, koska seura tekee kaltaisekseen ja tunnelmat tarttuvat. Ja jotta kaikelle hyvälle olisi aikaa ja mielessä tilaa rauhalle, on syytä harjoitella luopumista turhasta, niin tekemisten kuin ajatustenkin tasolla. Etenkin toisiin ihmisiin ja tuleviin nautintoihin kohdistuvista odotuksista luopuminen helpottaa oloa tuntuvasti; nykyhetken kaunistamiseen keskittyvä voi parhaiten.

Tällaisista pikku jutuista rakentuu se hengellinen elämäntapa, joka on ihan jokaisen ulottuvilla tavallisessa arjessa. Ja joka ainakin omien kokemusteni mukaan rokottaa epätoivoa ja masista vastaan. Kuuluipa mihin sukupolveen hyvänsä.

Olivatkohan esivanhempamme muuten valveutuneempia näissä asioissa? Luulen, että olivat hyvinkin. Sata vuotta sitten eläneet edeltäjämme kannattivat joko kristillisiä tai työväen solidaarisuudesta kumpuavia itsehillinnän, antamisen ja vähästäkin iloitsemisen ihanteita. He saivat onnistumisen kiksinsä näissä asioissa loistamisesta. Talvi- ja jatkosodan aikana nämä ihanteet kukkivat vielä kerran oikein kukkamerenä. Sen jälkeen on hiljalleen luisuttu uusiin materialistisiin, individualistisiin ihanteisiin, jotka eivät taida olla ihan terveitä, kun miettii, miten paljon kokonaiset niissä paistetut sukupolvet kärsivätkään.

Onneksi me voimme muuttua. Ei ole mahdotonta valita uusia toiminta- ja ajattelumalleja entisten tilalle. Harjoitus ja toisto tekevät niistä osan meitä.