"Virheellinen minäkuva" on eräs hindulaisen kirjallisuuden lempparitermeistä. Ellei ihminen onnistu keplottelemaan itseään siitä irti, valaistuminen / Jumalan luo pääseminen ei ole mahdollista.

Eikä kyllä ole mikään ihme, että meillä on väärä käsitys itsestämme. Elämmehän jumissa viiden nutun alla. Niitä kaikkia viittä tarvitaan kyllä elämiseen, eivät ne turhia ole. Meidän ongelmamme kumpuavat siitä, että samaistumme kaikkeen siihen, mitä emme ole. Muinaiset hindupyhimykset käyttivätkin todellisen itsensä löytämiseen neti-neti -tekniikkaa: itse ei ole sitä, ei tätä, eikä tuotakaan...

Ensimmäisen nutun riisuminen on identiteettikäsityksen tasolla kohtalaisen helppoa. Ei ole järin vaikeaa ymmärtää, ettemme me ole oma ruumiimme, vaan sielu sen sisällä. Että ruumis on kuin kulkuneuvo joka ei liiku ilman kuljettajaa, sielua. Itsekin unohdan ajoittain vaaleasta nahasta, sinisistä silmistä ja blondista päästä, lihaksista, elimistä ja luista koostuvan päällystakkini olemassaolon keskittyessäni johonkin.

Päällystakin alla kulkee hyvin hienosta energiakankaasta kudottu välipuku. Se repeilee ja kuroutuu umpeen, muuttaa muotoaan, eikä välttämättä peitä koko ruumista joka hetki. Sitä voisi kutsua vaikkapa elinvoimakentäksi, tai kytkimeksi, joka yhdistää keskittymiskykymme aisteihin. Jos sitä käyttää liikaa yhdestä ja samasta kohtaa, kangas kuluu puhki- toisin sanoen jos ahnehtii liikaa yhtä ja samaa nautintoa, terveys vaarantuu, suojelemaan tarkoitettu välipuku ei enää suojelekaan ja vaatteet yllä ja alla alkavat nekin hiertyä rikki. Elinvoimakentän hallinnassa on hyödyllistä tuntea sattvan, rajasin ja tamasin käsitteet.

Elinvoimakentän alla on rönsyilevä villapaita, joka on usein varsin kammottava ja mauton luomus. Sellainen, joka puristaa vääristä paikoista ja jota ei millään meinaa saada omin avuin pois päältään tai edes oikeaan asentoon vaikka kuinka rimpuilee. Toisaalta on kylmiä hetkiä, joina tätä villapaitaa tarvitaan kipeästi. Guruni vertaa ihmismieltä tällaiseen paitaan, ja usein hän vertaa sitä myös valkokankaaseen. Hengellisestä edistymisestä kiinnostunut ihminen kiinnittää erityistä huomiota siihen, mitä valkokankaalle heijastetaan. Hän purkaa ja muotoilee villapaidan oikeisiin mittasuhteisiin.

Villapaidan alla on hyvin moderni ja ajanmukainen takki, synteettistä materiaalia "muutamilla luonnonkuiduilla", kuten guruni armollisesti toteaa. Älytakki. Synteettiseksi sitä tulee kutsua siksi, että tieto, joita äly tarvitsee toimiakseen, on poimittu sieltä täältä tuolta, tämän elämän varrelta, oman elinajan ja -ympäristön tarjoamista lähteistä.

Me emme siis ole ruumiimme, energiamme, mielemme emmekä edes älymme. Nämä kaikki ovat vain työkaluja, ohjaimia, joilla sielu ruumistaan käyttää.



Kaikista tiukin vaate, se pohjimmaisin, on lähes näkymätön, paperinohut, ja niin tiukka ja hankala, ettei kukaan koko maailmankaikkeudessa voi saada sitä yltään omin avuin. Vasta kun itseään etsivä sielu on identiteettikriisissään rimpuillut irti kaikista muista neljästä pukimesta ja huutaa epätoivoisensa "Äitiii! tuu riisumaan tää!", niin Äiti, joka onkin yksi Jumalan nimistä, saapuu. Hän napittaa sisimmän takin auki, vetäisee vetskarin alas sisältäpäin. Hänhän elää meissä jokaisessa, me kaikki olemme Hänen pieniä osiaan. Krishna on todellinen minuutemme.

Tuo viimeinen takki on ego. Lasten kanssa kutsumme egoa lempinimellä minäminäminä, mullemullemulle. Egon ääni vaikuttaa silloin, kun ihminen antaa itsensä tulla ärtyneeksi tai jopa raivokkaaksi, ellei saa mitä haluaa. Ego ottaa automaattisesti vartalolaivan kapteenin paikan, ja pysyy asemassaan, ellei sielu anna sille potkuja. Elleivät olosuhteet tue kapteeni Egon tahtoa, kapteeni käskee että aina kun olosuhteet eivät mene oman tahdon mukaan, pitää alkaa alkaa marista että kaikki on ihan epistä. Kapteenin mielestä silloin saa vaipua itsesääliin ja tehdä typeryyksiä.

Egon lähes huomaamaton pinta juontaa siitä, ettei sitä itse asiassa ole olemassa. Se on kyhäelmä kaiken maailman nimilappusia. Minun egoni esimerkiksi rakentuu keosta lippulappusia, joissa lukee "nainen", "suomalainen", "hindu", "vege", "raitis", "kirjoittaja", "äiti". Tai rakentuisikin, mutta kun ego tykkää imeä itseensä myös adjektiivietikettejä: olen mukamas "suvaitsevainen", "herttainen", "älykäs" yms. hienonkuuloisia asioita joiden todenperäisyys voidaan aika ajoin kyseenalaistaa. Mikä kaikkein pahinta, egoni puolustelee pahoja tekojani leikkaamalla ja liimaamalla pönkitykseksi varteensa sellaisiakin omahyväisiä turhakkeita kuin "uhri", "tällaiseksi kiusattu", "karjumaan väkisinkin syösty"... materiaalina itsesääli ja omahyväisyys.

Egokaan en ole minä. Kaikki sen palaset ovat maatuvaa ja lahoavaa materiaalia. Jos tänään kuolisin, seuraava egoni näyttäisi ehkä joltakin ihan muulta, vaikka toki vanhat mieltymykseni todennäköisesti putkahtaisivat uudelleen esiin sen osaksi, jos saavat tilaisuuden.

Meditoinnissa, toisten auttamisessa ja ylipäätäänkin kaikessa hengellisessä toiminnassa on pohjimmiltaan kysymys kapinasta laivalla. Kapteeni Ego yrittää vangita kapinalliset kaiken maailman kankailla ja villapaidoilla, mutta Jumalaa kaipaava sielu taistelee sinnikkäästi tiensä pimeästä ruumasta kannelle valoon ja heittää egon mereen. Ja kun sen paperiset palaset liukenevat veteen, huomaamme, miten naurettava tuo meitä ja muita piinannut hirviö lopulta olikaan.