Ke 3.9. rv 38+0

Saunoin eilen enemmän kuin olisi pitänyt, koska kerrankin lenkkisaunaan tuli seuraksemme ihka oikea naapuri, vieläpä puheliaalla päällä. Ja koska ajattelin juhlia etkö-jo-synny -viikoille pääsemistä; kunnon saunominen voi perimätiedon mukaan kuulemma jopa käynnistää synnytyksen, enkä todellakaan panisi pahakseni vaikka niin kävisikin. Eipä käynnistänyt, vaan saunan jälkeen sydän hakkasi ja hengästytti kuin hurjan urheilusuorituksen jäljiltä ja hikoilu jatkui vaan. Yöllä iski päänsärky. Vaikka join niin saunan aikana kuin sen jälkeenkin paljon. Nukuin todella huonosti; hyvänä puolena sainpahan taas meditoitua optimaaliseen kellonaikaan eli silloin kun lehmiä lypsetään. Aamupäivällä tänne pärähti raskaana oleva ystävätär. Ohjelmassa oli syömistä. Ahmimme kuin kaksi syömishäiriöistä. Hänen lähdettyään printtasin novellini ja kiikutin postiin. Sitten olisin ollut enemmän kuin valmis nukahtamaan, mutta Dharmapati tarvitsi kipeästi apuani nälkävuoden pituisen kuivan näyttötutkinnon kirjallisen osion kielenhuollon kanssa. Päänsärkyhän siinä palasi, ja kun olimme kamppailleet sen kanssa tosi kauan vain huomataksemme ettemme olleet saaneet valmiiksi kuin parhaimmillaan 10 %, olin simahtaa tehtävän äärelle. Raahustin nukkumaan, tungin korvatulpat korviini, mutta lapset eivät osanneet olla hiljaa ja heräilin jatkuvasti heidän ääniinsä. Heräsin jälleen päänsärkyisenä.

Luulen, että loppuraskauden hormonisekoitus yliherkistää sen jo ennestäänkin minussa vahvan ilmiön, että omien lasten äänet priorisoituvat keskittymiskykyjärjestyksessäni aina ykköseksi, vaikka jokin muu asia olisi todellakin sillä hetkellä paljon tärkeämpi, mikä on ADHD-ihmiselle aikamoista tuskaa.

Silmät ristissä pää jomottaen yritin jatkaa Dharmapatin auttamista, mutta hän oli sählännyt tehtävänsä kanssa itsensä piippuun minun yrittäessäni torkkua, eikä hän suostu juuri nyt kuin pelaamaan Shantin kännykällä peliä, jota hän ei ole laittanut vielä omalle kännykälleen, tytön vaatiessa puhelintaan takaisin. Muuten hyvä mutta ei tuo tehtävä tuosta ajoissa eli maanantaiksi valmistu ellemme jatka ahkerointia. Tehtävän vaativuuden huomioiden hän ja opiskelutoverit olivat saaneet etäpäivänkin tänään, mutta eikös mies pinkaissut keskellä päivää (minulle ja vieraalleni kokattuaan) futista pelaamaan, keskiviikkohan on öisin baareissa työskentelevien mamujen futispäivä Tikkurilassa ja Dharmis nautti heidän kanssaan pelaamisesta koko kesälomansa ajan aina keskiviikkoisin.


Pe 4.9. rv 38+2

Toivoin niin vauvan jo syntyvän, mutta nyt olen äkkiä aivan toisella äärilaidalla. Dharmapati on nimittäin nuhakuumeessa! Vauva olisi tartuntavaarassa jos hän syntyisi nyt, joten minun pitäisi lähteä synnytysreissulle ilman lapseni isää. No, eipä Lootus kyllä sen enempää syntymisen merkkejä ole osoittanut kuin muinakaan päivinä.

Eilisestä tuli miehen sairastumisen vuoksi fyysisesti rankka, minun kun piti käydä kaupungilla hoitamassa lapset tanssitunnille Dharmapatin puolesta, joka puolestaan olisi tehnyt sen eksäni puolesta, eksä kun ei työkiireiltään ehtinyt viemään vaan vasta hakemaan (on hänen viikonloppunsa eli lapset hänen vastuullaan to-su) ja avokkinsakin oli iltavuorossa. Samalla hoidin Shantin koulupäivän aikana hajonneitten lasien tapausta, 99 €, koulu maksaa, koska sangat hajosivat kahden keskenään tapelleen pojan törmättyä kovalla rysäyksellä tyttäreeni. (Onneksi kukaan ei loukkaantunut.) Sitten hipsin vanhempainiltaan. Siellä oli positiivisempi tunnelma kuin koskaan, koska kaikki luokan lapset olivat kuulemma kypsyneet kesäloman aikana niin että konflikteja oli ollut vähemmän kuin aiemmin. Sitä paitsi neljäsluokkalaiset saavat käydä koulua yläkerrassa, poissa pienempien jaloista, isompiensa keskellä, ja sekin jo vaikuttaa heidän minäkuvaansa ja käytökseensä.

Onneksi pahat liitoskivut eivät iskeneet, eikä ollut kiire, niin että sain vaappua kaikessa rauhassa paikasta toiseen.


La 5.9. rv 38+3

Meikäläisen pyöräilyt on nyt sitten tämän raskauden ajalta pyöräilty :-( Toissapäivänä fillaroin vielä ihan normaalisti, mutta eilen jouduin tasapainoilemaan kauppamatkat häntäluuni päällä, koska tunsin alapääni vääntyneen luineen päivineen niin auki että normaalissa ajoasennossa pelotti, irrationaalista tai ei, ettei satula vaan koske vauvan päätä... Eikä se häntäluun päällä tasapainoilu ollut yhtään kivaa vaan pelkäsin kaatuvani kun en meinannut kunnolla ylettyä enää ohjaustankoon!

Dharmapati (joka voi tänään selvästi paremmin kuin eilen, tuommoisena uskaltaisin ottaa hänet synnärillekin) oli kuitenkin tyytyväinen, sillä hän oli yöllä nukkuvan meikämamman huomaamatta saanut vauvaltamme potkut. Harvinaista herkkua, Lootushan on ollut koko ajan sellainen tapaus että lakkaa liikkumasta heti kun joku muu kuin minä koskee mahaa siinä toivossa että saisi liikkeet kiinni. Mistä ihmeestä hän eron aina huomaa? Dharmapati on muutenkin ollut nyt mielettömän innostunut siitä että saamme vauvan, silittelee usein masuani tai jonkun muun vauvan nähdessään katselee minua ja mahaani onnellisena.

Monta päivää olemme tuskailleet miehen maanantaisen näyttötutkinnon kirjallisen osion kanssa, minä siis olen ollut vastuussa kielenhuollosta ja joutunut suurten tuskien vallassa keksimään ja selittämään, mitä kryptiset tehtävänantajat todennäköisesti oikein tarkoittavat ja haluavat meidän kirjoittavan. Rasittavaa kapulakielisuomea helpommaksi tulkaten. Kirjallisen, kaiken tekstittävän Suomemme huono puoli on kyllä se että tekstiä pitää suoltaa sinnekin, missä sitä ei tarvita, missä se syö työaikaa, jonka voisi käyttää oikeasti tärkeisiin asioihin. Dharmapati on työskennellyt saman alan hommissa kahdessa muussakin maassa, eikä niissä jokaisen tarvitse vääntää tikusta kuuttatoista sivua teoreettista asiaa, jolla on vain vähän tekemistä hoitotyön kiireisen, resurssipulaisen todellisuuden kanssa!

Mutta nyt on työ valmis. Ja siksi Dharmiksenkin puolesta vauva saa syntyä, tosin häntä kyllä harmittaisi jos maanantainen tehtävän purku esimiesnaisen kanssa pitäisi siirtää vauvan syntymisajankohdan johdosta.

Ystävättären kanssa olemme kauhulla katselleet samalla hoitovapaauudistuksia, jotka vähentäisivät jälleen suomalaisten lapsiperheiden vaihtoehtoja. Jos nyt oikein ymmärsin niin hoitovapaalla ei enää ensi vuoden elokuun jälkeen saisikaan olla vain äiti vaan ellei isä käytä siitä puolia, vapaa menetetään. Uudistuksilla yritetään patistaa isätkin hoitovapaille. Minusta valinnanvapauden säilyttäminen olisi tärkeämpää, sillä Suomen muita EU-maita korkeampi syntyvyys selittyy Väestöliiton mukaan sillä, että valinnanvaraa on, tukimuotoja mitä erilaisimpiin perhetilanteisiin. Luultavimmin uudistuksen tulos on, että pienet lapset ovat yhä enemmän hoidossa kodin ulkopuolella, koska äidin tuloilla ei tulla toimeen jos parempituloinen isä jää palkkatöistä pois, eikä se, että joka isä todella jäisi palkkatöistä pois. Ainakin minun kaveripiirissäni mitään sukupuoliroolipatisteluja ei tarvita, vaan on yleistä, että kotiin jää se jolla on huonompi palkka sukupuolesta riippumatta.


Su 6.9. rv 38+4

cropped-hindi-cover-normal.jpg

"Hindi sittenkin", ilmoitti Dharmapati kun eilen kävelimme rivakasti läheistä pururataa ympäri, minä supistusten toivossa. Dharmapati oli taas useitten kansainvälisten puheluitten päätteeksi kurkkuaan myöten täynnä sukudraamaa, jota hänen suuressa suvussaan piisaa niin isän kuin äidin puolellakin, ja tekopyhää uskonnollisuutta / taikauskoa. Hän oli vakuuttunut siitä ettei Lootus hyödy mitään mauritiuksenkreolin oppimisesta, päin vastoin hänen päänsä täyttyisi kaikesta tuosta ikävästä, josta mieheni sanoutui irti maasta muuttaessaan. Niinpä hän aikoo nyt sitten puhua lapsellemme hindiä, vaikkei osaakaan sitä yhtä hyvin kuin kreolia ja vaikka on itse hindiksi lukutaidoton. Kuitenkin hindi on hänen isoäidinkielensä, jota hän on osannut pienestä pitäen, hänen juurtensa kieli, hänen pienestä pitäen kuluttamansa populaarikulttuurin kieli, ja kieli, jota hän käyttää Suomessa kolmanneksi eniten heti suomen ja englannin jälkeen, niin moneen desi-mamuun hän on jo ehtinyt täällä tutustua.

Mies kuitenkin perusteli päätöstään ennen kaikkea hengellisesti. Jos lapsi osaa hindiä, hänellä on ovet avoinna uskontomme valtavan runsaaseen hindinkieliseen materiaaliin. Hän voi helpommin matkustella Intiassa pyhiinvaellusmatkoilla ja toimia tulkkina muille, mm. minulle, äidilleen. Sitä paitsi hindi on kehittynyt pyhän kielen, sanskriitin, pohjalta, mikä nostaa sen arvoa mieheni silmissä.

Huomaan olevani päätöksestä iloinen, koska osaan itsekin hindiä auttavasti ja haluan oppia sitä lisää, ja jos sitä puhutaan päivittäin kodissani, saan oppimiseen elämäni tilaisuuden. Lisäksi lapsen isänkielen tukena on sitten paljon isompi joukko tuttuja ihmisiä täällä Suomessa, kuin jos hänelle puhuttaisiin kreolia (mieheni on löytänyt Suomesta toistaiseksi vain yhden kaverin joka sitä puhuu) plus vielä hindinkieliset filmitkin, joita paljon katselemme, ja musa, jota kuuntelemme. Ja tokihan kaikki nuo Mauritiuksen sukulaisetkin osaavat hindiä, niin että heillä on siinä yhteinen kieli.

Minä olen nyt yrittänyt väsyttää itseäni ja saada niitä supistuksia joita aiemmin karttelin, silloin, kun ei ole liitoskipuja. Vaan eihän se lenkkeilykään synnytystä käynnistänyt (eikä edes liikuntarajoitteinen tuhmuustuokio lenkin jälkeen, nih!) Supistuksia oli kyllä pitkin yötä, mutta niin kivuttomia, että nukuin kuin tukki niistä huolimatta, panin ne vain merkille niillä kolmella kerralla kun heräsin vessaan.

Samaan aikaan nauran itselleni ja näille yrityksilleni. Vauvahan syntyy tietenkin tasan silloin kun hänen on aika syntyä eikä yhtään aikaisemmin.

Mieheni yrittää nyt rajoittaa menemisiään, koska pelkää, että muuten vauva syntyy ja / tai minä tarvitsen häntä juuri silloin kun hän on poissa. Minä puolestani yritän sanoa hänelle että mene vaan vapaasti, eihän hän koskaan kaukana ole, tai päihdyksissä, ja kännyn päässä hän ainakin on, niin että saan hänet kyllä ajoissa rinnalleni jos synnytys sattuisikin alkamaan. Samanlaista syöksysynnytystä kuin viimeksi ei nyt liene odotettavissa kun vauvoja on vain yksi eikä ulostulokanava lähtenyt aukeamaan ennen kuin päästiin näille päiville joilloin sen kuuluisikin alkaa avautua. Tai eihän minulla ole mitään todisteita siitäkään. Vain omat tuntemukseni, jotka estävät minua nyt mm. pyöräilemästä.

On ollut ihana viikonloppu, olemme kaikessa rauhassa keskustelleet syvällisiä, katsoneet leffoja, sekä nauttineet myös omasta ajasta eli puuhailleet rinta rinnan omiamme. Hieman huippaa tajuta, että tämä saattoi olla viimeinen kahdenkeskinen viikonloppumme, jona isot lapset ovat oman isänsä luona eikä rakkautemme pieni hedelmä ole vielä syntynyt. Ellei viimeinen niin toiseksi viimeinen. Voihan olla, ettei vauva ole syntynyt vielä kahden viikon päästäkään, kun isosiskot ovat seuraavan kerran isänsä luona, vaan pysyy kohdussani yli lasketun päivän. Mutta sitä seuraava kaksosten isäviikonloppu onkin jo taatusti sellainen, jona Lootus on maailmassa!

pallomasu38%2B4-normal.jpg

Choli ke piiche kya hai: että voikin olla vain yhden vauvan asuttama maha tajuttoman kokoinen Shantin syleilyssä!


Ma 8.9. rv 38+5

Heräsin kurkkukipuisena ja Shantillakin on nuha, taas. Miksi niin usein kun hän palaa isänkodista? Varmaan siksi että avoäitipuoli työskentelee lasten kanssa ja saa vähän väliä jonkin pöpön, minkä hän sille mahtaa. Tai sitten siksi, että annoin hänen syödä pitkästä aikaa antibioottikuurin viime flunssan aikana. Yleensä jätän antibiootit antamatta, vaikka niitä määrättäisiinkin, ja lapset ovat parantuneet korvatulehduksistaan yms. silti, ja saavat niitä harvemmin kuin kaverinsa, mikä mielestäni osoittaa osaltaan todeksi sitä että antibiootteja käytetään Suomessakin liian herkästi ja ne heikentävät yleistä vastustuskykyä. Joka tapauksessa, se siitä ideasta että pesisin matot tänään pyykkituvassa supistuksien aikaansaamiseksi - nyt taas pelottaa ettei vauva vaan synny sairaspesään! Selkääkin särkee taas istua.

Ajattelin ommella vaikka käsin lisää kestovaipantäytteitä, mutta mp3-soittimeni, joka on temppuillut jo kauan, vain latautuu mutta sinne ei voi lisätä kuunneltavaa kun tietokoneeni ei muka löydä sitä (aika outoa ottaen huomioon että se kuitenkin latautui ongelmitta kun sen kytkin tietokoneeseen kiinni). Ai että mitenkö mp3-soitin liittyy ompelemiseen? Siten, etten yleensä jaksa keskittyä tuskastumatta mihinkään liian helppoon ilman lisäviihdykettä, ADHD-aivoni alkavat syödä itseään! Tehtyäni kaikenlaisia nettituessa suositeltuja temppuja soittimenketale lakkasi toimimasta kokonaan, nyt se on ihan pimeänä, vaikka akun piti olla täynnä.

Tympii olla näin riippuvainen jostain vempeleestä. Tympii myös miten yksikään soitin ei näy nykyään kestävän kovin kauan, akut on ilmeisesti rakennettu posahtamaan niin että markkinat pysyisivät esimerkiksi Philipsin kaikille kaupan olevalle 73 erilaiselle mallille. Lisäksi tympii että käytin aika siivun tästä kauniista päivästä teknisen ongelman korjaukseen, eikä ajankäyttö edes johtanut mihinkään.

Teknisiä ongelmia oli muillakin, nimittäin kaksosilla kännyköittensä kanssa, kummallakin omansa. Jotenkin onnistuin online-ohjeilla auttamaan sentään heitä, vaikka en älypuhelimista luule mitään tietäväni, niin että kumpikin oli oikein tyytyväinen ja sain itsekin onnistumisen iloa.

Supistuksia, kipeitäkin, on ollut eilen ja tänään, ja niitähän olen toiminnallani kerjännytkin. Eivät kuitenkaan ole johtaneet mihinkään ja eilenkin temppellissä, kun ne olivat säännöllisiä, ne kuitenkin loppuivat juuri kun ehdin innostua.


Ti 9.9. rv 38+6

Olen ihan flunssainen. Nenä valunut kuin puro ja olo ollut kuumeinen. Vaan hä hää! Neuvolasta tuli aamupäiväunien aikana tekstari, että perjantainen rv 39 -tarkastus siirretään huomiselle, toivottavasti sopii. Päätin, että eipäs sovikaan, ja peruin koko käynnin. Ei nimittäin huvita pätkääkään mennä taas sinne kuulemaan, että painan liikaa, tai mistä se täti siellä nyt vaan tällä kertaa keksiikään ongelman vääntää. Jotta en vaikuttaisi karkurilta, varasin kuitenkin ensi viikolle uuden ajan, lasketun päivän jälkeen. Näin Lootus saa lisäaikaa syntyä niin ettemme toivottavasti lopulta joudu raskauden johdosta enää neuvolaan ollenkaan!

Jospa nyt ei kumminkaan syntyisi vielä niin kauan kun flunssa riehuu talossamme.

ADHD-ihmisen tärkeä arjessaselviytymisväline, mp3-soitin, roikkuu viimeisessä toivossaan eli 20 tunnin latauksessa. Dharmapati ehti sen jo eilen irti nykäistä ja sadatella että ei tuo kumminkaan auta ja ehdottaa, että ostaisin suosiolla iPodin sen sijaan että noin vuoden välein etsin halvinta mahdollista säällistä mp3-soitinta ja sitten kirskutan hampaitani kun niitten akut posahtavat. Aloitin 20 tunnin latauksen alusta, mutta katselen kyllä samaan aikaan sillä silmällä netissä niitä iPodeja...

Niin ihana kuin Dharmapati onkin, ja aah, tässäpä taas aihe josta ei oikeastaan tee mieli kirjoittaa, koska olisi paljon hauskempaa liimailla blogiin pelkkiä kiiltokuvia, mutta silloin en olisi rehellinen enkä antaisi totuudenmukaista kuvaa siitä mitä kaikkea vauvan odotukseen kuuluu... Elikkä elikkä, niin ihana kuin Dharmapati onkin, ja niin hellästi ja korostuneen innostuneesti kun hän on viime viikkoina H-hetken lähestyessä masukumpuuni yleensä suhtautunut, hänelläkin on hetkiä, joina hän selvästi panikoi. Hetkiä joina hän käsittelee omalla miehisellä (lue: ei-verbaalisella) tavallaan isäksi tulemista ja sitä, miten yhteinen vauva minun kanssani sitoo hänet lopullis-lopullisesti tähän hulluun elämään Suomessa, tähän, mihin hän ei ikimaailmassa olisi osannut ennustaa päätyvänsä vaikkapa vielä vain neljä vuotta sitten sinkkuna Lontoossa. Tunnevyöryssään mies käyttäytyy kuten 14- eikä kuten (joulukuussa) 40-vuotias, ja silloin minusta tuntuu kuin olisin hänen silmissään äiti, jota vastaan hän teinikapinoi.

Eilen, kun hän kiroili ja kiukutteli alkuillan ja pelleili yli äyräittensä loppuillan, tulistuin hänelle perinpohjaisesti. Aamulla bongasin äkkiä yhtäläisyysviivan siihen, mistä niin moni muu raskaana oleva vaimo kärsii. Eli, yleensä miehet pakenevat isäksitulopaniikkiaan ryyppäämään, usein jopa viitsimättä kertoa missä menevät ja milloin aikovat palata kotiin. Kauhu kiinni, vastuuseen, jäämisen realisoitumisesta kuuluu olevan miehille hyvinkin tyypillistä tässä elämäntilanteessa, vaikkei se ihan joka kaksilahkeiseen iskekään. Ahdistavaa tunnetta, väistämätöntä valtavaa elämänmuutosta, paetaan hetkittäisillä taantumisilla nuoruuden vastuuttomiin päiviin. Raittiina miehenä vieraassa maassa Dharmis vaan taantuu eri tavalla kuin muut. Ja paljon mieluummin minä tuollaista oireilua katselenkin kuin juomissekoiluja ja niihin liittyviä lupausten pettämisiä à la "emmä jaksakaan ku on krapula", joista monet muut naiset ovat loppuraskauspäivinään tai vastasyntynyt jo kainalossaan kärsineet ja kertoneet.

Olen pitkin kesää oivallellut, että hei, Dharmishan kohtelee isoja lapsiani kuin isoveli. Hän on kyllä alusta asti tehnyt selväksikin ettei todellakaan yritä olla heille isä, ettei ole viemässä olemassaolevan isän paikkaa. Isäpuolena olemisen aakkosia olisi varmaan jokaisen vaikea tavata, varsinkin jos ei ole mitään aapiskirjaa, mallia mihin nojata. Isoveljen rooli miehelläni oli kuitenkin jo valmiina omassa henkilöhistoriassaan poimittavaksi ja laajennettavaksi vaikkapa isäpuoleudenkin puolelle. Näköjään tuo veljen rooli taipuu myös viime hetken isäksitulemispanikointiin; 14 on ikä, jossa ollessaan Dharmiksella oli samanikäinen pikkusisko kuin mitä kaksoseni ovat nyt. Ja minulle jää näköjään castingissa jäljelle vain anoppini osa.

Olin kyllä iloinen kun hän tänä aamuna töihin lähtiessään lupasi kasvaa takaisin aikuiseksi työpäivän aikana ;-)