Isojen tyttöjen kanssa tuli puheeksi, miten minä vielä parikymppisenäkin pelkäsin ihan hirmuisesti puhua itseäni vanhempien tuntemattomien ihmisten kanssa. Ylipäätäänkin minun oli tosi vaikea tutustua uusiin ihmisiin.

Kaksoseni ovat ihan toista maata, ja itse arvelen sen johtuvan siitä että olen pitänyt kotini ovet auki kaikenikäisille ja -karvaisille vieraille, ja lapset ovat olleet huomattavasti useammin pääasiassa seurueessa mukana kuin lastenhuoneessa poissa silmistä. Vaan ehkä maailmankatsomuksellakin on osansa tässä. Kun lähdemme siitä ettei eri ikäisiä ihmisiä oikestaan erota toisistaan kuin se, kuinka kauan on heidän edellisestä ruumiinvaihdoksestaan, ketään ei tule automaattisesti katsoneeksi liikaa ylöspäin pelkän iän takia. Sekin on tullut huomattua, että vaikka vanhukset usein käyttäytyvät elämänkokemuksensa vuoksi nuorempiaan viisaammin, näin ei suinkaan ole aina...

"Oikeastaan mäkin oon äiti sua vanhempi, koska siitä ku mä olin kaheksankymmentä vuotta on vähemmän aikaa ku siitä ku sä olit!" Anandi järkeili :-D

Puheenaihe kääntyi vauvaamme. Kaikenikäiset samanveroisia -ajattelumme pätee häneenkin, näemme hänessä hiljattain kuolleen tyypin joka on päätynyt sätkimään avuttomaan vauvanruumiiseen. Keksimme vertauskuvan: sielunvaellus on kuin vesipuistojen rengasliukumäet. Jotkut, niin kuin Lootus, ovat vasta napanneet renkaan, ja me muut olemme kuka missäkin siellä täällä monihaaraista virtaa toivoen, ettei rengas puhkea liian aikaisin. Vainajat odottavat jonossa kuka minkäkinlainen rengasmenopeli kädessään pääsyään takaisin virtaan.

renkaat.jpg

Nämä yksilöt ovat juuri kuolleet koska lilluvat päätealtaassa.