Dharmapati on katsellut jalkapallon MM-kisoja. Minä, joka sain lapsuudenkodissani yliannostuksen penkkiurheilua, isäni kun seuraa kutakuinkin joka lajia jota Suomen telkkarista ja radiosta tulee, en tuosta niin perusta. Olen kuitenkin vähän niin kuin antropologisena kokemuksena koettanut nyt vähän noita matseja vilkuilla.

Ja huomannut, että jalkapallohan on oikeastaan ahdistavaa katsottavaa.

Jalkapallokenttä on loputtoman pituinen ja laaja kuin aavikko pelaajien määrään nähden. Pallon saaminen edes vastustajan maalin lähistölle on tuskaisen hidasta ja vaikeaa, eikä sitä maalia kaikesta hikoilusta ja potkimisesta huolimatta melkeni koskaan kumminkaan tule. Pelin seuraaminen on kuin katselisi menoa muurahaispesän lähistöllä, paitsi kun miehet törmäilevät, kaatuvat, tai suuttuvat niin että hyökkäävät toistensa kimppuun, ja kaikissa edellämainituissa tapauksissa kameramies tsuumaa oikein herkuttelemaan kipunäkymillä. Pelin mielenkiintoisinta antia on katsoa komeitten ja hyväkroppaisten miesten taiturointia pallolla, mutta jos liikaa tuijottelen, alan tuntea oloni syntiseksi. Ei dharmisen vaimon sovi huvikseen tuijotella vieraitten miesten upeutta, ja vielä pahempaa, jos ihastelisin heitä ääneen mieheni kuullen kun en itsekään pitäisi siitä jos hän puhuisi niin muista naisista, vaan kokisin sen itselleni epäedullisena vertailuna!

Olenkin joogaharjoituksena siirtänyt ajatukseni älyn ja allegorian maailmaan, esimerkiksi pelaajien eksoottisen mielenkiintoisiin nimiin, ja koettanut ajatella kuten guruni: missä vain on taiturimainen urheilija, hänen taitonsa on, kuten Gitassa sanotaan, Krishnan ilmentymä. Krishna minun tulee heissä nähdä. Ja muistaa, että taito kumpuaa täydellisestä keskittymisestä. Itsensä (egonsa) unohtamisesta.

Norsunluurannikkolaiset-normal.jpg

Olen myös kovin puolueellisesti aina sen joukkueen puolella, jolla on eniten melaniinia. Eli mitä tummemmat ihot, sen enemmän sympatioita pelaajat minulta saavat. Tämähän johtuu siitä, että tummat ovat maailmanhistoriassa kärsineet enemmän kuin vaaleat ja yleensä vaaleitten takia. Kuvassa Norsunluurannikon melaniinia uhkuvan futisjoukkueen pelaajia.

Jalkapallon MM-kisoista (ja monesta muustakin suuresta kansainvälisestä urheilutapahtumasta) nauttimisen este on sekin, että olen ihan samaa mieltä kuin Brasilian köyhät mielenosoittajat siitä, että ei-hyvinvointivaltioitten pitäisi panostaa sosiaaliturvan parantamiseen ja tuloerojen vähentämiseen ennemmin kuin panna kaikkia rahojaan sikakalliisiin kisajärjestelyihin. Kaiken huippu oli oppia, että MM-kisojen kunniaksi Brasilian ilmatilaan on laskettu miljoonia ja taas miljoonia geenimanipuloituja koirashyttysiä, joitten poikaset kuolevat järjestään - toisin sanoen kaikki niitten kanssa parittelevat naarashyttyset jäävät vaille jälkikasvua, kunnes lopulta hyttyset on ajettu sukupuuton partaalle. Näin yritetään estää turisteja sairastumasta ikävään dengue-kuumeeseen. Päämäärä on kaunis, ja auttaa varmaan paikallisiakin, mutta onkohan keino oikea? Ihan maalaisjärjelläkin ajateltuna luulisi että hyttysten sukupuutto johtaa myös hyttysiä syövien lajien ja sitten niitä syövien lajien joukkotuhoon ja luultavasti monilla vielä tuntemattomilla tavoilla muuhunkin luomakuntaan, kuten kasveihin...

Mitäs te muut tykkäätte futiksesta, mitä ajatuksia MM-kisat herättävät?