Kaiken taikauskon alkujuuri on avidya: usko siihen, että olemme omat ruumiimme, että minuus on yhtä kuin keho ja mieli. Eknath Easwaran varoittaa, että tällaisesta taikauskosta versoaa lisää harhauskomuksia, joista on meille monenlaista haittaa:

"Usko siihen että olemme nämä ruumiit merkitsee, että tulemme tekemään roppakaupalla virheitä. Syyllistymme luultavasti kaikenlaisiin päättömiin hölmöyksiin tyydyttääksemme emotionaaliset ja hengelliset tarpeemme fyysisin keinoin. Tämä kuitenkin tekee meistä vain vieläkin ruumiskeskeisempiä, mikä pahentaa ongelmaa entisestään.

Jostakin aloittaakseni: minäkuvan rakentaminen jonkun jatkuvasti muuttuvan varaan on aivan pettämätön  turvattomuuden resepti. Itse kukin meistä toivoisi tietenkin ruumiinsa pysyvän nuorekkaana ja ja viehättävänä, mutta kun alamme ajatella, että tämä ruumis ON se mitä minä olen, käymme sotaa, jota yksikään ihminen ei milloinkaan ole voittanut. Menetämme jatkuvasti osia valtakunnasta ruumiimme rappeutuessa yhä kauemmaksi siitä millainen se oli 18 vuoden iässä.

Toiseksikin: niin kauan kun uskomme olevamme omat ruumiimme, meidän on myös uskottava, että kaikki muutkin ovat ruumiita, ja että jokainen ruumis eroaa meistä ja kaikista muista. Ja tällöin tuntuu luonnolliselta, jopa oikealta, erottaa omat intressimme toisten intresseistä - siinäkin tapauksessa, että voimme saada mitä itse haluamme vain toisten hyvinvoinnin kustannuksella.

Kolmanneksi ruumiillinen identiteetti tarkoittaa, että luulemme väkisinkin voivamme muuttaa itseämme muuttamalla ulkomuotoamme. Silloin käytämme valtavasti aikaa ja huomiota ulkonäön trimmaukseen, ja sehän on aivan kuin käyttäisimme koko elämämme kodin ulkoasun koristeluun muuttamatta koskaan sinne sisään! Me sen kun suunnittelemme, rakennamme, tapetoimme, maalaamme, kalustamme, sisustamme ja uudelleensisustamme, mutta ennen kuin ehdimme muuttaa sisään, päädymmekin jo hautakuoppaan.

Ongelmista suurin siinä, että rakennamme identiteettimme ruumiin varaan, on se että tuhlaamme elinaikamme turhiin yrityksiin tyydyttää ei-fyysiset tarpeet fyysisillä tavoilla. Aivan kuin tietoisuudessamme olisi pohjaton kuilu, ja me kaataisimme päivästä toiseen tähän loppumattomaan kuoppaan kaikkea mahdollista, millä kuvittelemme voivamme kuopan täyttää: shekkejä, osakkeita, arvotavaroita, palkintoja ja kunniamitaleita, kaikenlaisia ohikiitävää mielihyvää päivän varrelta. Saamme pientä nautintoa voitosta ja vippaamme sen kuiluun, mutta kun emme kuule sen osuvan pohjaan, yritämme uudelleen. Tämä sen kun jatkuu, emmehän tiedä, mitä muutakaan tekisimme.

Herra Krishna tahtoisi huomauttaa, että kyseessä on pohjaton kuilu. "Kuinka sinä voisit sen täyttää? Ei sitä mikä on rajaton voi täyttää millään rajallisella." TIetoisuutemme syvin meitä eteenpäin ajava tarve ei ole saada mitään katoavanlaatuista nautintoa, esinettä tai kokemusta. Tarpeemme kohdistuu johonkin jolla ei ole ääriä: suoraan, henkilökohtaiseen, kokemusperäiseen tietoon ikuisesta todellisuudesta joka on sisällämme.

Ongelmasta tulee kaikkein päivänpolttavin, kun yritämme täyttää tätä tarvetta rakkaussuhteilla. Niissä olemme kaikkein haavoittuvimmillamme. Annamme koko onnemme panokseksi uhkapeliin, jonka lopputulos ei ole käsissämme - ojennamme onnemme jollekulle, jota emme voi hallita, ja joka mitä luultavimmin pelaa samaa uhkapeliä omalla onnellaan samaan aikaan, yhtä huonolla voittokertoimella."




- simultaanitulkkausta Easwaranin kirjasta Essence of the Bhagavad Gita

Oletteko te lukijat olleet uhkapelirakkaussuhteessa? Tai tuleeko muuten mieleen omakohtaisia muistoja yllä kuvatuista tilanteista? :-)

Avidya, yllä kuvaillun taikauskon sanskriitinkielinen nimi, merkitsee myös tietämättömyyttä. Guruni mielestä se on hyvä termi, koska se ei tuomitse, lällätä, eikä pilkkaa. Se vain muistuttaa meitä siitä, että voimme oppia. Minulla ainakin on paljon oppimista ja rukoilen usein hiljaa aamuisin että pääsisin jo viimeinkin kokonaan eroon virheellisestä minäkuvastani.