On pelottavan paljon helpompaa kirjoittaa hyvin kuin olla ihminen, hyvin. Siksi minua vähän jänskättää ja arveluttaakin tämä tällainen esiin astuminen. Mutta pitkällisen harkinnan ja punninnan jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että haluan, sittenkin, että minulla on blogi. Että tästä voisi koitua enemmän iloa ja hyötyä kuin surua ja ajanhukkaa.

Esittäydytäänpä siis. Olen yli puoli elämää Krishnaa ja hindulaista elämäntapaa seurannut Äiti vuosimallia 1979 edustavassa ruumiissa. Asun pääkaupungissa kahden supisuomalaisen lapsen kanssa, jotka sain vuosia sitten päättyneen ensimmäisen avioliittoni aikana. Marraskuussa eli ihan tuossa äsken menin uudelleen naimisiin - tällä kertaa samanuskoisen ulkomaalaisen miehen kanssa.

Miksi haluan kertoa siitä? Suomenkurdilainen asianajaja Husein Muhammad sanoi Kumppani-lehdessä, että uskonnoista ja maahanmuuttoasioista tulisi, varsinkin ammattikirjoittajien, puhua rohkeasti eikä vaieta ikävän palautteen pelossa. Sillä tavalla ennakkoluulot kukistuvat ja pelkäämisen tarve vähenee. Tämä vetoomus iski meikämammaan oikein eritoten. Minähän olen suomalainen ammattikirjoittaja, mutta myöskin hindu joka elää monikulttuurista uusperhe-elämää.

Olen kertaalleen pannut yhden blogin salasanan taakse ja nurin muun muassa ikävän palautteen takia, mutta kuten guruni Eknath Easwaran muistuttaa, pelko on väärä motiivi jättää oikeat asiat tekemättä. Menetin paljon.

Hiljaisuus teki kyllä paljon hyvääkin. Minulle on selkiytynyt, mistä tarkalleen haluankaan kirjoittaa ja mistä en. Ainakaan tämä uusi blogi ei yritä miellyttää ketään kuolevaista. Sen sijaan haluaisin houkutella tänne ihmisiä, joita kiinnostaa lukea ja keskustella Krishnasta ja uskonnoista, tai monikulttuuriparisuhteista paperisotineen, tai Bollywoodista, tai taikkapa siitä, mikä on suomalaisessa yhteiskunnassa pielessä, mitä meidän vanhempien tärkeimpään tehtävään eli lastenkasvatukseen tulee. Menneet olkoot menneitä, ei pengota täällä niitä.