kirkahengailee-normal.jpg

Minusta tuli euroviisufani noin kymmenen korvilla. Kiitos Euroviisujen, opin, että maailmassa on muutakin musaa kuin se mitä radiosta kuuluu. Ja että minussa tuo toisenlainen musa herättää suurempia tunteita, se villitsee, se inspiroi minut toimimaan! Kiitos Euroviisujen, rupesin kuuntelemaan maailmanmusaa, lainaamaan sitä kirjastosta, käyttämään sitä aivoni keskittyneempinä pitävänä taustamusana. Ja koska äitinikin oli aina rakastanut Euroviisuja, hän antoi monen muun suomalaisen äidin tavoin minun valvoa euroviisuiltoina niin myöhään kuin vain jaksoin valveilla pysyä. Kyllä oli juhlan tuntua! Varhaisimmat nykypäivään asti säilyneet viisumuistoni ovat Kirka Suomen viisukarsinnoissa, ja sitten kansainvälisen finaalin Turkin Bana Bana, jossa oli mielettömän kiihkeitä tunteita, jotka villitsivät Turkin kapellimestarinkin ;-) Biisi alkaa noin kohdasta 1:30:

  

Edellämainitussa valossa ei ole mikään ihme, että suosikkimaani Euroviisuissa ovat aina olleet ne mahdollisimman kaukaiset, kuten vaikkapa Turkki ja Kreikka, entisen Jugoslavian seutu ja Espanja, joista kuului mahdollisimman toisenlaisia rytmejä ja sävelkuvioita. Ranskastakin kuului, sillä maan viisumusa ammensi lapsuudessani ennakkoluulottomasti monikulttuurisesta todellisuudestaan. Fanitin myös Ruotsin Carola Häggkvistiä. Mutta voih muutoksen tuulia. Nykyään mikä tahansa maa voi lähettää ja yleensä lähettääkin kilpaan täysin ylikansallista ja siksi hajutonta ja mautonta radiomusiikkia, tai mikä yhtä paha, pelkästään Euroviisuja varten viilattuja viisumahtidiskohittiyritelmiä, jotka saavat minut lähinnä nukahtamaan. Carolakin mokoma meni tähän mukaan. Minkä lisäksi muija on sitten viisuvoittonsa ruvennut pyörimään homovihamielisten kristittyjen porukoissakin piittaamatta homoista, jotka palvovat maata hänen jalkojensa alla!

Vielä 2000-luvun ekalla vuosikymmenellä noin 40-päiseksi kasvanut viisumaitten joukko lähetti joka vuosi kisaan yli kymmenen niin loistavaa biisiä, että kuuntelin niitä kuukausitolkulla, enkä voinut unohtaa, mikä maa lähetti mitäkin. Tarpeeksi monta maata ammensi silloin vielä omista kansallisista perinteistään pitäen kisan mielenkiintoisena, minkä lisäksi osa niistä ylikansallisista poppikipaleistakin oli tosi tarttuvia ja tanssittavia ja voimaannuttavia. Joka vuosi vähintään yksi ja luultavammin enemmistö Balkanin maista tarjosi meille aivan iiiiihania omankielisiä Balkan-balladeja tai -iloitteluja. Siinä joukossa eri maitten hauskat kokeilut, esim. se että lähetetäänkin kisaan välillä hevimetallia tai skata, toivat poppi- ja etnovoittoiseen kokonaisuuteen vain piristysruiskeen. Hilluin innoissani fanitapahtumissa, sain niistä uusia kavereita. Serbiassakin kävin, ihan nimenomaan Euroviisut katsomassa. Dharmapatille koetin selittää viimeksi viikonloppuna, miten uskomaton tunnelma viisukaupungissa vallitseekaan. Kerran vuodessa viikon ajan koko Eurooppa tuntuu oikeasti olevan yhtä, ja Eurooppa on suvaitsevainen ja mahtavaa musaa täynnä ja minä viihdyin eurooppalaisessa ruumiissa.

Ja sitten, yhtäkkiä, en enää ymmärrä, mitä kisalle on tapahtunut. Tunnen olevani wanhan maailman jäänne yrittäessäni turhaan innostua tämän tai viime vuoden euroviisusävelmistä. Biisit eivät vaan kolahda. Koko viime vuoden tarjonnastakin ainoa mieleeni jäänyt biisi oli sen voittaja, Euphoria, jota olen luukuttanut jonkinlaisena avioliittoni tunnarina aina kun se on radiosta tullut. En ymmärrä muutosta, mutta syytän vuoden 2011 voittajaa, ihan jumalattoman tylsää ja muovista, ruotsalaisten tekemää ja azerien englanniksi esittämää biisiä. Muut maat ilmeisesti matkivat sankoin joukoin sitä mikä pärjää. Tänä vuonna yritetään matkia myös Ruotsia, mutta valitettavasti vaan omintakeisuutta, jota laulajatar Loreenista totisesti löytyy, ei voi imitoida. En jaksa kuunnella kuluneita sävelkuvioita toistelevia, toinen toistaan tavanomaisempia poppi- tai rokkiunilääkkeitä sen enempää kuin jaksan kuunnella tavallisia radioasemiakaan (suosin iskelmäkanavia, niillä voi sentään innostua sanoituksista ja pohdiskella niitä yhdessä lasten kanssa hengellismoraalisesta näkökulmasta.)

Tai ehkäpä minä vaan olen oppinut arvostamaan hiljaisuutta niin paljon että biisi saa olla ihan tajunnanräjäyttävän hyvä että viitsin sitä kuunnella... ja aika useinhan biisi pitää kuulla tosi monta kertaa ennen kuin sillä aikaa olla vaikutusta tajuntaan. Ehkäpä maailmanmusiikki on aina vaikuttanut minuun niin väkevästi juuri siksi, että se voi jo ekalta kuulemalta olla jotain niin erilaista, aivot positiivisesti nyrjäyttävää, että siirryn toisenlaiseen tietoisuuden tilaan ja olen sulaa vahaa.

Kaikesta huolimatta tunnustaudun euroviisufaniksi. Rakastan kohta 60 vuotta porskuttanutta maailman mittavinta viihdeohjelmaa. Jos en nykyisyyttä niin sen historiaa ja sitä hyvää mitä se tekee ihmisille: se yhdistää perheet TV:n äärelle, erilaiset musiikinystävät ystävystymään myös keskenään, se saa kansat tekemään jotain kivaa keskenään, se innostaa tutustumaan eri kulttuureihin ja oppimaan kieliä, se poistaa homofobiaa. Ja on siellä tänäkin vuonna jokunen hyvä biisi. Vaikkapa Moldovan Aliona Moonin O mie ja Israelin Moran Mazorin רק בשבילו. Englanninkieliseltä osastolta tykkään Alankomaiden Anoukin kappaleesta Birds. Joten, siitäkin huolimatta ettei eräs suosikkimaistani eli Bosnia-Herzegovina edes ole nyt mukana, aion virittäytyä viisutunnelmaan. Parempien vuosikertojen ajan paluuta odotellessa.

alionamoon-normal.jpg

Aliona Moon Moldovasta ansaitsee saada kuvansa tänne jo siksi että O Mie on vuoden ainoa viisu jota olen kuunnellut huvikseni yhä uudelleen. Ja onneksi eivät vaihtaneet kieltä englanniksi, sillä kielellä kaikki kielikuvat ovat jo ehtineet kulua!

Odotellessa olisi myös kiva jos jokainen tämän lukenut jakaisi jonkin euroviisuihin liittyvän muistonsa :-)