Kun lapseni olivat aikoinaan kansainvälisessä päiväkodissa englantia oppimassa, heidän paras ystävänsä siellä oli intialainen poika. Tämä johtui osin tietysti vanhempien aktiivisuudestakin; koska bongasimme saman pojan äiteineen temppelissäkin, päättelimme että meillä on jotain yhteistä ja rupesimme treffaamaan vapaa-ajalla. Pojan äiti opetti ensimmäisenä tyttärilleni intialaista tanssia, ja he esiintyivät hindujuhlissa. Yhdessä järjestimme myös päiväkotiin ikimuistoisen joulun, siis Krishna Janmashtamin. Kun poika sitten jatkoi englanninkieliseen kouluun minun lasteni siirtyessä suomenkieliseen (sillä sen verran fennomaani ja suomenkielinen ammattikirjoittaja olen että minulle riitti mainiosti kun kaksoset oppivat puhumaan ja ymmärtämään englantia sujuvasti), yhteydenpito jotenkin jäi, typistyi kohtaamisiin temppelissä ja ehkä yhteen tapaamiseen vuodessa sen lisäksi.

Kun kyseisellä pojalla oli nyt synttärikestit, perhe vartavasten pyysi että Dharmapati tulisi kokkausavuksi. Hän ahkeroikin paikan päällä aamupäivästä asti. Vaan kun minä ja tytöt liityimme myöhemmin seuraan, poika oli töykeä eikä ollut tuntevinaan tyttöjäni juoksennellessaan koulukavereittensa kanssa, eikä heitä noteerattu kun he yrittivät liittyä spontaaneihin leikkeihin mukaan. Olin jo nostamassa asiasta pientä oikeamielistä meteliä korjatakseni ongelman, mutta kaksoset vakuuttivat että heillä on hauskempaa kahdestaan. Pitkästyimme kuitenkin perin pohjin megalomaanisissa pirskeissä yli 100 intialaisen keskellä paitsi milloin pari kertaa lapsille järjestettiin ohjattu kilpailu. Intialaisilla vaimoilla ei enää muuten näkynyt edes sindooria päässä, vaikka vielä lasteni tarha-aikoina se oli normaali näky Suomen intialaisten keskuudessa.

Vaikka intialainen kulttuuri on minulle niin rakas, tunnen usein oloni tosi orvoksi ja vieroksutuksikin intialaisten naisten joukossa. Itsevarmuuteni katoaa aina jonnekin. Aina alkaa tuntua siitä, etten sovi nyt oikein mihinkään noitten ihmisten päässä valmiina olevaan lokeroon, eivätkä he siksi tiedä miten minulle puhuisivat, tai mistä aiheesta, ja heidän epävarmuutensa tarttuu minuun.

Kieltämättä minussa on paljon sellaista, joka aiheuttaa keskivertointialaisessa maahanmuuttajassa ahdistusta. Ensinnäkin olen avoimesti uskovainen hindu, kun taas he ovat melkein aina tapauskovaisia, joille temppeli on lähinnä paikka, jossa ollaan sosiaalisia ja tavataan muita intialaisia juhlapyhinä. He ovat sitä paitsi tulleet Eurooppaan usein nimenomaan siksi että pääsisivät kauas juuriltaan elämään modernia, globalisoitunutta kulutusjuhlaa. Siksi kuka tahansa eurooppalainen, joka puolestaan haluaa elää muinaisintialaisten ihanteitten mukaisesti, aiheuttaa heissä päänkivistystä. Tämä ei tietenkään päde kaikkiin, vaan temppelissä käy myös paljon oikeasti hartaita hinduja. Esimerkiksi tuo kaveriperheemme rakastaa temppeliyhteisöä. Mutta enemmistö ei.

Niinpä on vaikea löytää puheenaiheita, joka kiinnostaisi kaikkia, jos koolla on paljon intialaisia. Mieheni varsinkin kärsii, kun hindinkieliset tulevat temppelissä hänen juttusilleen, sillä heidän puheissaan toistuvat tutkinnot, palkat ja kalliit ostokset, usein myös kiukuttelu siitä ettei eurooppalainen yhteiskunta varauksetta olekaan tukenut heidän haaveittensa toteutumista. Dharmapati usein katkaisee lopulta keskustelun kommentoimalla miesten puheita hengellisillä sitaateilla, jotka varsin yksiselitteisesti osoittavat, että yhteisen uskontomme mukaan miesten maallisen mammonan ympärillä pyörivät mietelmät ovat ajanhukkaa, sillä arvokas ihmiselämä on tarkoitettu hengelliseen edistymiseen. Se tuo miehille jauhot suuhun. He eivät voi inttää vastaankaan, kun kerran ovat temppeliin hinduina astelleet. Kenties he miettivät hiljetessään, onko mieheni lintu vai kala vai mikä, kun jätti uransa ja muutti Suomeen jonkun yksinhuoltajan perässä hoitamaan tämän lapsia ja saarnaamaan temppelissä kuin pappi.

Temppelissä piipahtelevia tapahinduja nolottaa huomata, etteivät he tunne ollenkaan kirjoja, joita kutsuvat pyhiksi. Onkin psykologisesti helpompaa pysyä kaukana temppelistä. Ilmaista herkullista kasvisruokaa syömssä siellä voi toki välillä tavan vuoksi käydä.

Olemme Dharmiksen kanssa siis päämääriltämme ihan eri porukkaa kuin maailmankuvastamme ja arvoistamme hämmentyvät perusintialaiset Suomessa. Lisätäänpä siihen sitten päälle sitten vielä koko avioliittomme.

Äitiys on yleismaailmallinen keskustelunavaus, josta lapsilla siunatut naiset kuin naiset löytävät aina yhdistävän linkin. On kuitenkin hyvin hämmentävää, että minulla on lapsia ennestään ja silti olen avioitunut Dharmapatin kanssa ja hän hellii lapsiani temppelissä. Dharmapati on heidän silmissään kävelevä kapinallinen, villikko, ja minä eittämättä vastaan hyvin stereotypiaa moraalista viis veisaavasta länkkäriakasta. Paitsi että olen uskovainen. Eli sekaisin menivät taas lokerot ja pasmat.

Meistä siis tuntuu, että pinnan alla me hämmennämme ja aiheutamme tukalia tunteita meille maireasti hymyilevissä intialaisissa. Eilen kaikista surullisinta oli, että lapseni alkavat olla siinä iässä että tämä koskee heitäkin. Aiemmin he ovat sopeutuneet intialaisten lasten keskelle tuosta vaan, nyt tuntuu että aikuisten hämmennys on alkanut tarttua heidän intialaisiin ikätovereihinsakin.

No niin, nyt olen piirtänyt varsin osoittelevan negatiivisen karikatyyrin isosta ihmisjoukosta. Totuus ei tietenkään ole näin mustavalkoinen. On jopa luultavaa että osa noista kohtaamistamme ihmisistä haluaisi kovastikin tehdä tuttavuutta kanssamme, mutta on yhtä ymmällään kuin minäkin siitä, miten, ja saattaapi pohtia ihan samalla tavoin, mitä minä heistä ajattelen. Joskus vaan pitää kärjistää että saa asiansa sanotuksi.