Tällä viikolla olen saanut nähdä kolme virvoittavan hyvää intialaista elokuvaa. Niissä kaikissa oli taustavoimana onneton parisuhde, mutta yksikään niistä ei sittenkään kertonut parisuhteesta, vaan jostain ihan muusta. Itse asiassa paljon mielenkiintoisemmista asioista.

Mikäs alkuasetelma saisi naiset olla, jos olisi ihan pakko valita näistä:

dabba-normal.jpg

1) Olet kotirouva, ja pääasiallinen työtehtäväsi on valmistaa ainoan lapsesi, koululaisen, isälle monen ruokalajin lounas. Pakkaat lounaan kätevään metallisten luonasrasioitten torniin, jonka lähettiverkosto vie miehellesi tämän toimistoon. Iltamyöhäksi valmistat illallisen. Siinähän se päivä aina vierähtääkin.

mokssh-normal.jpg

2) Olet seurustellut kuusi vuotta diivailevan taiteilijan kanssa. Elätät häntä, sillä hän ei tee kaupallisia kompromisseja, hän tekee taidetta. Haluaisit naimisiin ja lapsia, mutta koska et elä Kela-Suomessa, se on tämän miehen kanssa mahdotonta, ellei mies saa töitä. Onnistut sentään junailemaan niin, että mies pääsee tekemään dokumenttia pyhiinvaelluksesta.

rani-normal.jpg

3) Olet nuori ja kaunis neitsyt ja rakastunut paikalliseen alfaurokseen, joka piiritti sinua pitkään. Sekä hänen että sinun sukusi mielestä avioliittonne on oleva täydellinen ja sikakalliit häävalmistelut ovat sen mukaiset. Kolme päivää ennen häitä sulhanen aivan yhtäkkiä peruu ne ja sinä ja sukusi jäätte nyyhkimään.

Arvaan. Länsimaalainen nainen valitsee eittämättä kolmosen, semminkin kun kolmosen sankaritar Rani pitelee sentään käsissään häämatkalippua ja maksettua hotellivarausta Pariisiin. Voihan sinne ilman ex-sulhastakin lentää! Ranille, suojellulle intialaiselle perhetytölle, tämä päätös on kuitenkin erikoinen. Elokuvan nimi on Queen (Intiassa suosittu etunimi Rani tarkoittaa Kuningatarta) ja pian alkaa vaikuttaa siltä, että kyseessä on se tavallinen surullinen tarina siitä miten huono seura pilaa tyttösen. Vaan eipäs olekaan! Queen (2014) kehittyy komeaksi tarinaksi itsetunnon kasvusta ja itsensä löytämisestä ja siitä miten epäonnen kompastuskivi voikin olla porras jolta ponnistaa paljon suurempaan onneen kuin olisi ollut mahdollista, ellei olisi kiveen kompastunut. Samalla seikkaillaan kesäisessä Euroopassa ja ymmärretään suvaitsevaisuuden tärkeys ja ihmisyyden universaalius.

The Lunchbox - elokuva numero yksi - puolestaan kertoo vanhenemisen hyväksymisen vaikeudesta ja siitä, miten valtava kokonaisvaltainen positiivinen vaikutus voi yksinäisen ihmisen elämään olla ihan pienilläkin huomaavaisuuden ja arvostuksen osoituksilla - pikkuriikkiselläkin erilaisen, paremman tulevaisuuden toivon herättämisellä. Sankaritar Ila saa tämmöistä lämpöä elämäänsä, kun lounaslähetit alkavat vahingossa viedä hänen kokkauksensa väärälle miehelle - oman aviomiehen sijaan ruoan alkaakin jatkuvasti saada melkein jo eläkkeellä oleva leskimies, tylsää ja epäsosiaalista elämää elävä kirjanpitäjä. Lounasrasioitten mukana lähtee liikkeelle kirjeenvaihto, josta tulee niin Ilan kuin leskimiehenkin elämän suola, eikä Ila viitsi ojentaa lounaslähettejä kun ei se välinpitämätön mitään puhumaton aviomies ole edes huomannut muutosta ruokavaliossaan. Tämä upea, viime vuonna valmistunut filmi on katsottavissa vielä jonkin aikaa Suomessakin, sillä se pärjäsi Cannesin filmifestareilla niin hyvin, että Finnkino otti sen levitykseen :-)

Filmi kaksi on kuulemma voittanut 32 elokuvapalkintoa. En ihan ymmärrä miksi, vaikka pidinkin leffasta; se oli hyvä, mutta ei nyt minusta sentään niin hyvä! Geetali, diivailevaa taiteilijamiestään elättävä sankaritar, onnistuu todellakin puhumaan länsimaalaisen yliopisto-opiskelijan ympäri niin että taiteilijasulho saa töitä, eikä se ihan vaan Geetalin ansiota ole, sillä mies on kyllä oikein lahjakas. Opiskelija haluaa liittää uskontotieteis-antropologiseen lopputyöhönsä filmimateriaalia. Niinpä Geetali ja taiteilijasulho ja opiskelija ja kameramies ja opas, Audyaksi kutsuttu maajussi, lähtevät kaikki yhdessä Varkarille.

Varkari on jokavuotinen valtavan mittaluokan vaisnavahindulainen pyhiinvaellus Maharashtran ja Karnatakan osavaltioissa Intiassa. 18 päivän ajan kaikenlaiset tavalliset ihmiset kävelevät ja laulavat virsiä ja tuntevat onnen huumaa ja yhteenkuuluvuutta - se, mikä heitä yhdistää, on usko Krishnaan ja siihen että Krishna arvostaa sitä että he käyttävät vuosilomansa hengelliseen liikuntaan. Krishna-usko näkyy tietenkin heissä koko vuoden ympäri; he eivät käytä alkoholia eivätkä tupakoi, ovat tiukasti laktovegejä, opiskelevat pyhiä kirjoituksia ja vastustavat kastisortoa. Poliisikin rakastaa pyhiinvaeltajia, koska he marssivat niin kurinalaisesti eivätkä kuulemma aiheuta järjestyshäiriöitä.

Geetalin mies kekkaa, että Bhagavad Gitassa on 18 lukua ja sommittelee filminsä siten, että jokaisesta pyhiinvaelluspäivästä on löydyttävä kohta, joka kuvittaa kyseistä Gitan lukua. Hän visioi niin että unohtaa olla ystävällinen ja ymmärtäväinen työtovereitaan kohtaan. Hänestä tulee tyranni, hänen egonsa ahdistaa kaikkia aina katsojaan asti. Pyhiinvaeltajien seura, ehkäpä eniten aina niin hyväntahtoisen oppaan, maajussi Audyan, eivät kuitenkaan voi olla vaikuttamatta itserakkaan taiteilijan luonteeseen ja arvomaailmaan, ja pikku hiljaa Varkari-vaellus saa hänet kysymään itseltään ne Gitan suuret kysymykset, joista hän yritti etäältä ylhäältä tehdä leffaa. Etenkin sen, ahdistavatko olosuhteet todellakin ihmistä - vaiko hänen suurensuuret, omahyväiset odotuksensa siitä, miten asioitten muka kuuluisi olla. Ja voisikohan sillä mitä syömme eri aisteillamme, olla vaikutusta mielentilaamme. Jos ihminen kuuntelee korvillaan jatkuvasti negatiivisia juttuja ja katselee silmillään kaikenlaista levottomuutta herättävää, hän ei voi olla niin rauhallinen kuin ylevien ja sisäisesti kauniitten asioitten keskellä kulkeva pyhiinvaeltaja.

Filmi on kiva erityisesti siksi että se kuvaa tavallisia intialaisia ihmisiä (niin kuin kyllä Lunchboxikin), paljaina ja kärsivinä, mutta näistä vaeltajista loistaa uskon valo, joka saa auringon paistamaan köyhän elämän risukasaankin. Jäimmekin Dharmapatin kanssa juuri sille ylevän ihmiskuvan mielentilaan, johon yhä uudelleen kohotakseni minä aikoinani aloinkin intialaisia leffoja suurkuluttamaan. Ihan täysin onnistuneena en Moksshia (2013) silti pidä. Se lähti käyntiin niin hitaasti, että meinasin luovuttaa ja jättää sen kesken, mutta lähtihän se sitten onneksi vauhtiin. Ja. Olen 15-vuotiaasta lukenut Bhagavad Gitaa ja vaikka tämä filmi kuvittikin upeasti sen sanomaa, ruudun päälle liimatut tekstit "huomatkaapas hei katsojat että tämä kohtaus kuvittaa nyt Gitan sitä ja sitä lukua" tuntuivat useimmiten todellakin päälle liimatuilta, ne eivät monestikaan tuntuneet luontevilta taikka aina edes osuvilta, ainakaan minusta henkilökohtaisesti. Gita olisi tullut kuvitettua paremmin ilman moista osoittelua. Juonikuviokin oli kovin arvattava ja miespäähenkilö pitkään oikea karikatyyri nautintokeskeisen kaupunkilaiselämän kyynistämästä ateistista. Mutta joka tapauksessa Mokssh on katsomisen arvoinen elokuva jonka nähtyään kaikki me syntiset haluamme tehdä parannuksen :-) Sitä paitsi  Intian ystäville se toimisi jo ihan vaanmielenkiintoisena dokumenttina Varkari-perinteestä!

varkarihuveja-normal.jpg

pyhiinvaeltaja-normal.jpg

varkari-normal.jpg