Olen tähän blogiin tarkoituksella kirjoittanut varsin vähän lapsista ja arjesta. Uskontotietoiskuyritelmien lomassa olen varmaankin luonut kuvan itsestäni Reissu-Reettana, jonka elämä on yhtä hummailua Lontoossa komian miehen kainalossa, tai moisen hummailun odotusta pää pilvissä.

Tosiasiassa valtaosa elämästäni kuluu lasteni parissa, milloin he eivät ole koulussa taikka sen iltapäiväkerhossa, taikka isäänsä tapaamassa, ja näinä ajankohtina minulla on paljon töitä. En ole himomatkailija. Olen lomaillut vuoden sisällä neljästi Lontoossa vain siksi että mieheni on siellä, eikä ole töiltään päässyt meidän luoksemme Helsinkiin. Öyh. Itse asiassa hän on päässyt vuoden sisällä useamman kerran luoksemme Helsinkiin kuin mitä minä olen mennyt Lontooseen. Ekalla Lontoon reissullani lapset olivat mukana, mutta lennot kolmelle maksavat niin kovin paljon enemmän kuin lennot yhdelle, ja sitten on vielä tuo koulukin käytävänä.

Lapset tiristävät ihmisrievusta ulos ytimen, niin hyvässä kuin pahassakin. Lapset (tai perhe-elämä yleensäkin) suovat jatkuvan tilaisuuden pitää fokukset muualla kuin omassa navassa, ottaa muut huomioon, tehdä arkiset asiat jonkun toisen puolesta eikä vain omaksi hyväksi. Tämä on terveellistä ihmisen henkiselle kasvulle. Mitä siihen pimeään puoleen tulee: on tavattoman helppo olla rauhallinen kuin pyhimys joko ylhäisessä yksinäisyydessä tai silloin kun ympärillä on vain yes-miehiä ja -naisia, vaan auta armias kun kanssakulkijat ovatkin eri mieltä eivätkä teekään niin kuin minäminäminä haluaa! Silloin sitä vajoaa ylväistä korkeuksistaan kuin Titanic Ärripurrimeren pohjamutiin suu sammakoita pullollaan.

Sekin on kyllä totta, että vaikka lihakset treenautuvat liikkeessä, ne kasvavat levossa. Siksi Lontoon reissutkin ovat olleet henkisesti terveellisiä minulle ja sitä kautta lapsillekin.

Muskeli, joka minulla on viime aikoina ollut erityistreenissä, on se, joka pitää maltin paikallaan kun se uhkaa luiskahtaa tiehensä. Tiedän, että kaikki vanhemmat suuttuvat ipanoilleen. En kuitenkaan suostu pitämään luonnonlakina sitä, että vanhemman pitää hermostua ja huutaa, kun yksi pikku riiviö potee kiukkukohtausta nukkumaanmenoajan jälkeen, koska on eri mieltä kuin emo siitä millä aikataululla ja missä järjestyksessä iltatoimet hoidetaan. Tai kun toinen ketale mutustaa aamukiireessä aamupalaa hitaammin kuin etana (hmm, ainakin akaattikotilot syövät kyllä itse asiassa varsin vauhdikkaasti) ja siirtyy sitten leikkimään vappupallolla takkutukkana siinä vaiheessa kun hänen olisi pitänyt jo aikaa sitten olla lähtövalmiina kouluun. Puhumattakaan kaiken maailman pikku yllätyksistä tyyliin "no lattia on märkä siks että me kaadettiin eilen vahingossa kukkaruukku ja unohdettiin se, ei, sä oot ite tuhma, sä aina sanot että jos on ittellä paha mieli niin ei silti tartte pilata muittenki päivää, sä pilaat meijän päivän ku sä suutut jostain kukkaruukusta!" ja "ei me muistettu nostaa sun 15 intialaista huivia pois lattialta, se on SUN syy, sä ite aina komennat meitä tekemään jotain muuta just ku me oltas siivottu". Joo joo ja niinpä niin...

Meillä, äidillä ja tyttärillä, on lähes päivittäin täällä siis aikamoiset väittelyt. Mutta mutta, päästäkseni hengellisellä tielläni yhtään pitemmälle minun täytyy oppia säilyttämänä malttini, vaikka joskus tuntuukin siltä että se mainittu muskeli on aivan ylivoimaisen vaikea löytää.

Ja niin kiitollinen olen saamastani miehestä ja levosta, että olen päättänyt nyt pyhittää nämä 55 jäljellä olevaa päivää lihastreenille nimenomaan tässä asiassa. Haluan pysyä harmoniassa. En halua antaa ulkoisten välikohtausten aina vaan keikauttaa mielenrauhaani nurin!

Jonkinlaisena johtoajatuksena minulla on nyt se, että jos joku on minulle itselleni mahdotonta, Jumalalle mikään ei ole mahdotonta. Temppelissä Narasimhan syntymäjuhlassa Lontoossa saarnamies antoi neuvon perheriitoihin: Narasimha, Herra ihmisleijonan hahmoisena, on raivokkaampi kuin raikuvinkaan raivo. Kun ajattelemme Häntä, kiukkukin luikkii pakoon Hänen kyntistä kouraansa.

Oma guruni suosittelee ensiavuksi mantraa, ja pysyväksi lääkkeeksi elämänrytmin hidastamista sellaiseksi, ettei vaan ole kiire. Aina voi pyrkiä heräämään vähän aikaisemmin, ja menemään nukkumaankin vähän aikaisemmin. Aina on asioita jotka voi tiputtaa päivän ohjelmasta pois tai ainakin vähentää tuntuvasti, jotta tästä tulee mahdollista.

Lapsilla on sitä paitsi taipumusta tehdä asiat ihan reippaasti ja kiltisti, jos vanhemmat ovat mukana joko kirjaimellisesti tai ainakin hyvässä hengessä siinä vierellä ja saatavilla. Eikä lapsen raivariin tarvitse lähteä mukaan ja tuplata huutoa duetoksi. Kuinkahan monesti olen tämänkin saanut käytännössä huomata, ja silti toistan aina virheeni. Jos jossain olen tähänastisen treeniohjelmani kautta edistynyt niin sentään siinä että nämä typerät keskinäiset ärhentelymme kestävät nykyään lyhyemmän aikaa kuin ennen. Joko te olette kasvaneet tai sitten minä olen oppinut jotakin siitä miten tunnelma muutetaan, kunhan itse olen leppynyt - ja savun jo noustua päästä sitä haluaa ja osaa tehokkaammin ja antaumuksellisemmin ylläpitää harmonista tunnelmaa loppupäivän. (En myöskään ole kanavoinut lasten nostattamia myrkkyhöyryjä sisuksistani aviopuolisooni. Antakaa minun tuulettaa edes näistä pikku saavutuksista, jotta uskoisin uskottavuuteeni...)

Nyt yritän siirtyä treenissäni uudelle (rääkki)tasolle keskittämällä voimavarani siihen, ettei kodin tunnelma edes pääsisi räjähdysherkälle kireysasteelle.

Siis: 55 päivän kuntokuurini ajan pyrin järjestelmällisesti toistamaan mantroja aina vähintäänkin silloin kun minä syystä tai toisesta meinaan suuttua lapsilleni, vanhemmilleni tai kenelle tahansa... ja sen voimalla, Hänen voimallaan, pyrin pysymään henkisesti känkkäränkkätilanteitten yläpuolella. Olemaan samaistumatta ruumiiseeni ja äitiyteeni ja muistamaan sen sijaan että olen puhdas, rauhallinen ja Herran armosta ihmeisiinkin pystyvä sielu.

Yrityksen dokumentointi tähän blogiin lienee sopivaa ja jopa hyvä juttu. Onhan blogin tarkoitus kuvailla millaista on tavallisten tunnustavien hindujen elämä nyky-yhteiskunnassa. Mihin me uskomme ja miten se näkyy käytännössä.

Tulen vielä kompuroimaan itseni mustelmille näiden 55 päivän aikana, mutta siihen voi todeta Mahatma Gandhin sanoin:

Tunnen polun. Se on suora ja kapea.
Se on kuin miekan terä.
Riemuitsen saadessani kulkea sitä pitkin.
Pillitän lipsuessani.
Tämä on Jumalan sanaa:
Se joka yrittää yrittämistään ei häviä milloinkaan.
Tähän lupaukseen minulla on horjumaton luottamus.
Eli vaikka minä siis mokaan tuhat kertaa omaa heikkouttani
uskoani en kadota!