Kirjoitan tätä junassa, kotimatkalla viimeiseltä työmatkaltani ennen äitiyslomaa. Voi VR, voi VR! En pystynyt etukäteen tarkistamaan junani tietoja netistä koska VR:n nettisivu on viikon sisällä ollut yleensä etusivua lukuunottamatta nurin (ja välillä sekin on nurin). Pyörän sai onneksi vaivatta kyytiin, sen verran pitää antaa kehuja, ja vessojen siisteys on parantunut. Mutta. Menomatkalla istumapaikkani oli tuoliton pyörätuolipaikka. Piti istua missä vaan sattui olemaan tilaa. Ja nyt paluumatkalla, jolle varasin työskentelyhytin voidakseni aloittaa tehokkaasti artikkelin työstämisen jo kolmi- ja puolituntisella junamatkalla, työskentelyhytti osoittautui joksikin ihan muuksi kuin miltä se kuulostaa. Eli mitään paikkaa läppärille ei ollut, olipahan vain lasiseinäinen koppi niin pienellä ja penkistä etäisellä sivupöydällä ettei sille pieninkään kone olisi mahtunut... ja kun ajattelin sitten torkkua kirjoittamisen sijaan, havaitsin, että kopin ahtauden takia penkkiä ei saanut senttiäkään alemmaksi. Minkähänlaiseen työskentelyyn tuo hytti lienee tarkoitettu? Konduktoorin tarkastettua lippuni sain häneltä luvan etsiä jonkin vapaan tavallisen paikan, kun kerran ei niin kutsuttu työskentelyhytti miellyttänyt. Vaan eikös eteeni pärähtänyt ylihintaisia juomia kauppaava kärry, joka mateli etanavauhtia niin että kirjoituspaikan löytäminen melkein täydestä junasta kesti iäisyyden.

Ja kun nyt kerran olen löytänyt istuimen niin itselleni kuin Matsyallekin (tietokoneellani on Vishnun kala-inkarnaation nimi koska se on hopeanharmaa ja hieman kiiltävä niin kuin kalat konsanaan), niin teenkö minä töitä? Ehei, tätähän minä tässä kirjoitan, uuvuksissa ja selkä hajalla matkanteosta, ja odotan vaan koskahan joku jolla on lippu tämänhetkiselle paikalleni ilmaantuu vaatimaan että siirryn.

Työmatka oli kyllä kaiken kaikkiaan todella hauska eikä vähiten siksi että otin polkupyöräni messiin. Ehdin viilettää sillä Jyväskylän keskustaa ristiin rastiin kasvisruoka mielessäni ja päädyin Vegemestaan hampurilaiselle. Alunperin karttaan merkitsemäni kasvisravintola Katriina osoittautui paikaksi, jossa myydään halvalla helpoiten valmistuvaa kasvisruokaa tyyliin linssikeitto ja kurkkusalaatti ja kun semmoista ruokaa osaisin itsekin tehdä, vielä halvemmalla, ei houkuttanutkaan syödä siellä, köyhien opiskelijoitten tupaten täyttämässä ruokasalissa. Sain nauttia ulkomaanmatkan tunnelmasta kun vilkas, helteinen keskuskatu oli suljettu muilta kuin kävelijöiltä ja autoilijoilta, ennen kuin oli aika lähteä varsinaiseen määränpäähän, autovuokraamoon. Pyörän mukaanoton syyhän oli, että edullinen autovuokraamo ei sijainnut kävelymatkan päässä Ei ainakaan pingviinin lailla eteenpäin vaappuvan viimeistä työviikkoaan suorittavan odottajamamman vauhtia. Pyörälenkki oli ihastuttava, Jyväskylä on kaunis kaupunki. Ostin eräällä parkkipaikalla telttailevalta torimyyjältä isoja makeita karviaisia matkaevääksi ja pian olin lukinnut fillarini autovuokraamon pihaan vuorokaudeksi. Hauskana kuriositeettina autovuokraamon omistajaherra hoiti asiani kuukauden ikäistä tyttövauvaa mukana kiikuttaen. Perheyrittäjillä ei kuulemma ole kunnon vanhempainvapaita...

Varsinainen määränpääni sijaitsi vielä yli tunnin ajomatkan päässä Jyväskylästä pohjoiseen. Pieni jumalaisen kaunis maalaiskunta, jossa osataan hyödyntää kansainvälisyysprojekteihin myönnettävää EU-rahaa; tapasin ison joukon energisiä, mielenkiintoisia maltalaisia, joita haastattelin suomalaisen isäntä- ja emäntäväen ohella. Oikeastaan varsinainen työpäiväni olisi ollut perjantai, aamuvarhaisesta alkaen, mutta sain suurimman osan töistäni tehtyä jo torstaina. Lisäksi pääsin uimaan kirkasvetisen kiiltokuvankauniseen järveen ja nukkumaan ihanassa saunamökissä. Aika upeaa oli päästä alaikäisten maltalaisten ja suomalaisten diskoon, missä maltalaiset tanssivat kuin mitkäkin virtuoosit maltalaisen musan tahdissa. Maailmanmusan harrastaja kiittää! :-D Maltalaiset tunnustautuivat myös euroviisufaneiksi, sillä saarella kaikki vauvasta vaariin tuntuvat tykkäävän viisuista ja ne ovat Iso Juttu. DIsko kuitenkin pimennettiin, kun tuli mahtava ukonilma. Nuoria harmitti, minä puolestani ahmin tyytyväisenä iltapalaksi runsain mitoin tarjolla olleita perinteisiä herkkuja niin Suomesta kuin Maltaltakin. Maltalla tunnutaan suosivan keksejä, jotka maistuvat kukin vahvasti enemmän joltakin yrtiltä tai muulta mausteelta kuin sokerilta.

Olisin kerrassaan hurmautunut Maltasta, ja pienestä pitäen uskomattoman puheliaista ja pelottomista maltalaisista, elleivät he olisi työni teemaan liittyen kertoneet myös maansa epäkohdista. Kuten siitä, että piskuisella ja kokoonsa nähden ylikansoitetulla saarella, missä kaikki tuntevat toisensa, ihmiset juoruilevat ja puhuvat paljon pahaa toisistaan ja kylänväki saattaa haukkua teinin ulkomuodon lyttyyn päin naamaa. Kiusaaminen on yleistä kouluissa ja aikuistenkin joukossa. Jotain jöötä pitää sentään roomalaiskatolinen kirkko, jonka nuorisotoiminnan kautta nämäkin nuoret olivat EU-vaihtoon päätyneet. Nämä hengelliset maltalaiset vakuuttivat olleensa kristittyjä vuodesta 60 jKr asti, silloin kuulemma Paavali kävi saarella ja siitä puhutaan Raamatussakin, joten en viitsinyt ruveta ihmettelemään ääneen, että eikös se ollut pitkään muslimisaari, mistä todisteena maltan kielikin on itse asiassa kehittynyt arabiasta vahvoilla italian kielen vaikutteilla... Suomessa maltalaisia ihastutti erityisesti vehreys ja puitten paljous, karulla Maltalla ei kuulemma paljonkaan puita ole.

Nukahdin äänekkäästi riehuvien olostaan täysillä nauttivien nuorten äänistä huolimatta jotenkin ihan mielettömän onnellisina siitä faktasta että he kaikki olivat taatusti selvinpäin. Aamulla heräsin tapani mukaan viiden jälkeen. Kävin heti ensi töikseni uimassa :-D Meditoituani ja todettuani, etteivät erittäin myöhään valvoneet haastateltavani heräisi vielä pitkään aikaan, menin takaisin nukkumaan. Nukuinkin sitten aamupalan yli, melkein yhdeksään. Ehdin hätäisesti vedellä naamariin lisää maltalaisia keksejä, omenaa ja vähän ruisleipää, ennen kuin oli viimeinen tilaisuus pakata kamat ja rynnistää autoon ajaakseni syrjäisen kunnan syrjäkulman leirikeskuksesta ryhmän perässä lähimmälle yläasteelle seuraamaan, mitä kansainvälisyysohjelmaa ryhmä siellä järjesti.

Kaukana Perus-Suomessa koululaiset ovat supisuomalaisia pellavapäitä, joita jänskättää ihan kauheasti puhua englantia. Seurasin kasiluokkalaisten, siis 13-14 -vuotiaitten, suhtautumista ulkomaan vieraisiin ja äkkiä minut valtasi paniikinsekainen hämmennys. Iik ja ääk! Nuo vain neljä vuotta omia kaksosiani vanhemmat tytöt olivat vartaloittensa puolesta naisia! Neljän vuoden päästä minullakin on kodissani kaksi naisen muotoista ja kenties jo pituistakin olentoa! (Jotka silti käyttäytyvät pääasiassa niin kuin lapset, käytöksen lapsekkuuden puolesta kun en juurikaan eroa omiin jo syntyneisiin lapsiini huomannut, en maltalaisissa enkä suomalaisissa teineissä.) Iik ja ääk uudelleen, neljän vuoden kuluttua minulla on kaikella todennäköisyydellä heidän lisäkseen talossani melkein neljävuotias tytär! Sitä vasta onkin vaikea kuvitella kun en tiedä edes millaiset kasvot masulapsellani on.

Minulle tarjottiin vielä lounas ihastuttavassa paikallisessa käsintehtyjä matkamuistoja kauppaavassa kuppilassa, jonka hintataso oli alle puolet Helsingin hinnoista (ostinkin kotimatkaevästä). Sekin oli herttainen paikka. Pöytämme täyttyi paikallisista ihmisistä, jotka kaikki tunsivat toisensa ja tutustuivat mieluusti minuunkin. Välillä muuan suomalainen nuori kävi halailemassa yli kuusikymppistä tätiä vieressäni, ei ollut oma lapsenlapsi vaan kaverin lapsi. Perus-Suomen pienten paikkakuntien hyvään puoleen lukeutuu eittämättä koko kylä kasvattaa -mentaliteetti. Vessaa kuppilassa ei ollut, mutta minut ohjattiin kunnantalolle. Sepä ei ollutkaan hiljainen hautakammio, mitä kunnantalot Suomessa yleensä ovat, vaan vilkas kyläkeskus, jossa oli meneillään taidenäyttelyitä ja niillä yleisöä keskellä kesäistä arkipäivää. Hienoa taidetta olikin, räpsin kännykälläni kuvia mutta eihän minulla kännykaapelia ole junassa mukana joten en voi laittaa kuvia tuoreeltaan tänne.

Paluumatkasta Jyväskylän juna-asemalle tuli suurempi seikkailu. Eksyin, sillä mukaan printtaamani kartta toimi niin ongelmitta menosuuntaan, eikä käännöksiäkään ollut montaa, etten katsonut aiheelliseksi kaivaa karttaa uudelleen esille ennen kuin olin jo ajanut harhaan. Tosin vasta kun oltiin jo Jyväskylän rajojen sisäpuolella, ja jotenkin onnistuin kuin onnistuinkin lopulta harhailemaan takaisin autovuokraamolle, vieläpä puoli tuntia ennen kuin auton vuorokausi olisi kulunut umpeen. Aivan tahallisesti olin jättänyt yli kaksi tuntia ilmaa auton palautuksen ja junan lähdön väliin, ongelma- ja kaupunkiintutustumisvaraksi. Pyöräilin jälleen autuaana kaupungissa, jossa olin ensimmäistä kertaa, ja korkean jokea ylittävän sillan kohdalla loikkasin kyydistä, lukitsin pyöräni ja riensin puiset jyrkät portaat alas voidakseni ihailla luontopolulta vehreänä kukoistavaa joenvartta. Se toi mieleeni sademetsän. En kuitenkaan jaksanut tallustaa luontopolkua pitkin juuri minnekään, koska oli raahattava laukussa mukana tietokonetta ja kameraa.

Keskustassa kävin vielä alusvaateostoksilla ja katselemassa, löytäisinkö lapsilleni halvat sortsit, sillä ne ovat ainoat vaateparret joista heillä on pulaa (mikä voi johtua helteistäkin), mutta en löytänyt. Poljin juna-asemalle ja join chai latten ennen kuin kytkin pyöräni paikoilleen junaan, joka oli laiturilla jo 20 minuuttia ennen lähtöä. Nyt ollaankin jo Tampereella.

Tällaiset työmatkat ovat hunajaa :-) Toivottavasti niitä tulee ainakin yhtä tiuhaan kuin tähänkin asti sitten joskus äitiysloman ja hoitovapaan jälkeen.

Vaikka totta puhuen lapsi tuo työtä tullessaan jalapsen saaminen on siten tämmöisiä työmatkoja paljon pitempi ja vaikuttavampi työmatka. Matka itseen, toiseen ihmiseen ja muutokseen.