To 19.6. rv 27+1

Eipä ole ennen käynytkään niin että viereeni kömpii aamuyöstä juhlinut mies, joka ei haise alkoholille eikä ala kuorsata humalanraskaasti :-D Dharmapatilla oli ollut saaristossa ainoana raittiina miehenä ainakin 15 muun joukossa oikein hauskaa, koska hän oli päässyt hurjastelemaan nopean moottoriveneen kyydissä ja koska luonto oli ihana ja koska ohjelmassa oli pelejä eikä pelkkää dokausta. Häntä ei harmittanut edes se, että "on meillä sullekin ruokaa ja juotavaa, ei sun tarvii mennä kauppaan" -puheista huolimatta hänelle vegelle oli tarjolla vain kivennäisvettä, pullovettä ja halloumi-juustoa paljaaltaan, räiskäleitä kyllä sitten söi lisäksi. Hänelle oli antropologinen elämys kuulla suomalaisten miehen heittäytyvän kerrankin oikein puheliaiksi ja sanovan asioita joita eivät muuten sanoisi humalatilassaan.

Minä kärvistelin aamuyöstä sen kanssa, että piti ottaa pissatesti vähintään neljän tunnin kuluttua edellisestä vessareissusta. Heräsin tietysti kauheaan vessahätään puoli tuntia ennen sallittua helpotushetkeä... Meditoin ja hoidin kaikenlaista alta pois ja palasin sänkyyn, mutta Anandi kömpi Dharmiksen viereen häntä halaamaan ennen kahdeksaa ja heräsin heidän supatukseensa, kun Dharmis kertoi tytölle illastaan. Pissanäytettä palauttaessani aamulla vein samalla Dharmiksen lääkäriin, sillä häntä riivaa neljättä päivää silmätulehdus, joka on sen kun yltynyt päivä päivältä. Hän sai silmätipat ja silmärasvaa. Minä sain tosi nopeasti neuvolatädiltä testituloksen, joka oli puhdas. Kaksoset lähtivät entisten naapureittemme luo leikkimään, lapsilla on toisiaan ikävä, joten minä saan tänään vähän töitäkin tehdyksi.


Su 22.6. rv 27+4

Juhannuksena se iski - raskausselkäkipu! Kummallakin puolella selkää juuri ne kohdat, joitten varassa kasvava masu on, jomottavat. Eivät maatessa eivätkä koko päivää, vaan sanotaanko että iltapäivään mennessä olen ollut niin kauan istumassa tai jaloillani että selkä vaikeroi. Kauhistus jos tätä pitää nyt sitten kestää joka päivä vielä kolme kuukautta! Teen selkälihasharjoituksia ja toivon niitten auttavan.

Muuten oli idyllinen maalaisjuhannus maatilaa pitävien ystävien hyvässä täysihoidossa. Nykyajan mukavuuksien puute majoitusmökissämme, ja varsinkin se, ettei päätuvassakaan ollut lämmin, kun ei sitä kesällä lämmitetä vaikka sää olisikin kolea ja sateinen, oli terveellinen muistutus olla kiitollinen siitä kaikesta luksuksesta mitä meillä tämän päivän Helsingissä on.

Lootuksen liikkeet tuntuvat usein siltä kuin hän riehuisi kunnolla ja heittäytyisi masun seinämää vasten, eivät enää vain pikku potkuina.


Ma 23.6. rv 27+5

Mistä tietää kierähtäneensä nukkumaan selällään?
Siitä, että herää raajansa puutumiseen. Veri ei kierrä kunnolla enää näillä viikoilla jos ei pysy kiltisti kyljellään.
Herään myös siihen kun yritän kierähtää yhdeltä kyljeltä toiselle, niin paljon on painoa kieritettävänä.
Kaikesta huolimatta uni maistuu.


Ke 25.6. rv 28+0

En ole vielä kertaakaan saanut kaksosia aamupäiväksi lähimmän juna-aseman nuorisotalolle, missä heidänikäisilleen olisi tekemistä, koska he nukkuvat niin myöhään. Huomenna he menevät taas isälleen ja oi talouden pelastus sentään, minulla on viikonloppuna päivystysvuoro eräälle työnantajalle. Kas siinäpä riski suistua, ellen ole valppaana, potemaan syyllisyyttä siitä etten käytä yhtä viimeisistä kahdenkeskisistä viikonlopuistamme Dharmiksen kanssa siihen kahdenkeskisyyteen. En ehdi edes toipua viikonlopun tiukan deadlinen urakasta kun kaksoset jo palaavatkin.

Valppaana saan olla senkin kanssa etten heittäydy alakuloon jatkuvan säryn takia. Selkää jomottaa yhä pahemmin istuessa, seistessä ja kävellessä, selkälihakset rääkyvät masun painon kasvua ja painopisteeni siirtymistä vastaan. Vain makaaminen auttaa siihen, ja jonkin verran ihmevoiteet, joita saa Intiasta ja Lontoostakin muttei Suomesta. Onneksi kipu alkaa vasta iltapäivällä, vielä aamusta selällä voimia riittää, mutta alkamisajankohta on huolestuttavasti aikaistunut päivä päivältä. Tänään se iski jo pian yhden jälkeen.

Ihan tyrmistyin kun tällä viikolla tapaamamme vauvan äiti ylisti, että minullahan on yrittäjänä aivan ihanteellinen tilanne tehdä töitä äitiysloman aikanakin. Hän itse kuuluu niihin jotka näin toimivat. (Hänellä tosin on vain yksi lapsi ja työtön mies.) Yritin selittää, että meikäläisen korvat ja keskittymiskyky ovat virittyneet poikasten taajuudelle niin että yritys keskittyä johonkin lasten äänten kaikuessa taustalla tuottaa tuskaisia ADHD-oireita. Päädyimme yhteisymmärrykseen ilmiön positiivisesta puolesta: enpähän "tuo töitä kotiin", vaikka toimistoni kotona sijaitseekin, kun koko psyykeni näin haraa töitten ja lastenhoidon yhteensovittamista vastaan!

Mielenkiintoinen oli vauvansakin, sielunvaellusnäkökulmasta. Typykkä oli saanut isoisoäitinsä nimen. Isoisoäiti oli kuollut elimelliseen sairauteen, ja sama elin oli reistaillut vakavasti jatkuvasti vauvan isälläkin - kunnes lapsi oli syntynyt. Samaan aikaan lapsen syntymän kanssa miehelle löytyi uusi lääkitys jonka jälkeen ongelma ei ole toistunut. Alle vuoden vanha pienokainen oli aivan merkillepantavan levollinen, tyyni (mutta silti normaalin eloisa ja ympäristöstään kiinnostunut), jotenkin tuli sellainen olo kuin hän tietäisi tismalleen missä oli ja kenen kanssa eli. Voi aivan hyvin olla että isoisoäiti on palannut omiensa luo ja saanut kätsysti vanhan nimensäkin takaisin.

Dharmis oli tänään pelaamassa mamumiesporukassa jalkapalloa Tikkurilassa ja viihtyi niin vaan erinomaisesti. Tunsin vaimon omahyväisyyttä siitä että pakotin hänet menemään. Hän oli vielä aamulla kahden vaiheilla ja kallistumassa "emmäämihinkäänlähre" -kannalle siksi, ettei tuntenut pelaajista kuin yhden ja hänetkin mutkan kautta, kaverin kaveri. Eilen kävimme poliisiasemalla, alkuperäinen idea oli vaihtaa hänen englantilainen ajokorttinsa suomalaiseen, jolloin hän voisi käyttää sitä suomalaisena henkkarina niin kuin minäkin omaa ajokorttiani käytän, mutta poliisi puhui ympäri hakemaan sen sijaan henkilökorttia,  kun ei se ajokortti kaikkialla henkkariksi kumminkaan kelpaisi. Ja kun EU-maitten ajokortit luetaan täysin kelvollisiksi Suomessa, toisin kuin vaikkapa israelilaiset. Dharmapati kun oli israelilaiselta luokkatoveriltaan kuullut sellaista, että ennen kuin Suomessa eloa on kestänyt kaksi vuotta, pitää ulkomaalainen ajokortti uusia tai menettää ajo-oikeutensa...

Shanti muuten oivalsi juhannuksena jotain salakuuntelemalla akkain kälätystä eli minun ja ystävättäreni humoristista keskustelua miehistä. Dharmapatin kanniskellessa painavia lasteja paikasta toiseen vitsailimme siitä, miten helppo miehet on puhua ympäri tekemään melkein mitä vaan puolestamme, kun heitä vaan kehuu vahvoiksi, taitaviksi ja fiksuiksi, kun taas pienikin motkotus aiheuttaa herkästi miehissä pako- ja eristäytymisreaktion, niin että on vain naisten etu välttää moitteita ja viljellä runsaasti ylistäviä sanoja miehille, pääsemmepäs helpommalla. Shanti on nyt monta kertaa sen jälkeen kietonut Dharmapatin pikkusormensa ympärille ja vielä kuiskannut minulle että kokeilee nyt niitä konsteja jotka kuuli minulta ja ystävättäreltäni - ja onnistumisen ilon itsetyytyväinen kiherrysnauru valtaa hänen kasvonsa kun kikka toimii. Ja minä äitinä tunnen yhtä aikaa sekä ylpeyttä neidin nokkeluudesta että omantunnon pistoksia siitä että olen näin kuin varkain opettanut tyttäreni manipuloimaan vastakkaista sukupuolta...


To 26.6. rv 28+1

Mitä siitä vaikka tänään ei tule vettä (kaukolämpökeskuksen uusinnasta johtuen), tänään tuli lapsilisä ;-) Keräsimme illalla lasten kanssa vettä pulloihin, purnukoihin ja ämpäreihin.

On aamu ja selkää särkee jo nyt. Vertaistukinettiryhmän kaksosia odottavien vaikeroinnit muistuttavat kuitenkin, että minähän pääsen nyt helpolla! Särkyyn sitä paitsi turtuu. Eilen tiskailin ja tein muuta vesikatkoa ennakoiden puoleenyöhön asti selkäsärystä huolimatta. Särkylääkkeitä en tähän ala napsia koska olen varma ettei raskaanaolijoille sallittu Panadolkaan ole hyväksi sikiölle jos popsin sitä joka päivä.

Eilisiin mietteisiin jatkoksi, huomaan mieleni valmistautuvan siihen ettei omaa aikaa mainittavasti ole vauvan synnyttyäkään joten tämä on vain pehmeä lasku siihen, ja suhtautuvan kuitenkin positiivisesti siihen että sitten ei ainakaan tarvitse miettiä työntekoa kun on äitiysloma ja Kelan rahoitus sille :-)

preg-posture-normal.jpg


Pe 27.6. rv 28+2

Tänäänkin se selkäsärky alkoi riivata heti aamusta. Jos makaan viisi minuuttia, se hellittää, ja jumppakin hellittää, mutta pian kipu palaa. No, mitäpä hienoa kukaan olisi koskaan ilmaiseksi saanut - ja mitäpä hienompaa voisi ollakaan kuin kokonainen uusi ihminen! En vaan käsitä, miten ihmiset voivat käydä normaalisti töissä kodin ulkopuolella tai hoitaa pikkulasta vielä näillä viikoilla! Äitiyslomaanhan on vielä puolitoista kuukautta ja päivärapiat päälle...

Viimeinen iso työrutistukseni eli päivystysvuoro tiukoilla deadlineilla napsahtaa onneksi tänä viikonloppuna, sen jälkeen onkin luvassa vain sellaisia töitä, joita tehdessä voin periaatteessa tarvittaessa pitää makuutauon vähintään parin tunnin välein. Töihin olen saanut ihanasti keskittyä tänäänkin kun isot tytöt menivät isälleen. Kirjoitin kolumnin, ja se oli niin mielekästä että unohdin kuinka selkääni istuessa vihlookaan. Olen iloinen siitä, että niitten kirjoittamista saan jatkaa äitiyslomallakin. On niin mahtavaa kun saa sanoa, tavalla jonka parhaiten osaan. Laskutan äitiysloman kirjoitelmat vaikka sitten könttänä jälkikäteen.

Dharmapati lähti ostoskierrokselle löytääkseen kuulokkeet hajottamieni tilalle (tempaisin ne hänen korviltaan kun minulla oli asiaa ja se siitä) ja kenties futiskengätkin. En lähtenyt mukaan töihini ja selkäsärkyyni vedoten. Tuntuipas helpottavalta sanoa ei ja huomata että Dharmis ymmärtää täysin, yleensähän olen vääntäytynyt aina hänen mukaansa kun hän pyytää, huvittipa minua tai ei, onneksi olen semmoinen ihminen (ja guruni mukaan me kaikki olemme) että melkein kaikki rupeaa kyllä huvittamaan kun vain heittäydyn tilanteeseen mukaan koko keskittymiskyvylläni.

Olenkin tainnut ainaisella lähes kaikkeen suostumisellani paapoa puolisoani, ettei hän vahingossakaan tuntisi oloaan yksinäiseksi ja ansastetuksi täällä kaukaisessa maassa, johon olen hänet vetänyt...

Kuudeksi oli tarkoitus lähteä yhdessä temppeliin, mutta kohtahan se kello onkin jo kuusi eikä mies ole palannut, ja minun pitäisi lisäksi käydä noutamassa ystävättäreni äidiltä auto lainaan huomisia ja ylihuomisia duuniajoja varten, mutta sain hänet kiinni vasta äsken, joten möllötän edelleen sisällä.

Eilen luimme kaksosten kanssa pitkään Desmond Morrisin Vauva-kirjaa. Tuntuupa kivalta kun he ovat niin kiinnostuneet pikkusisaruksestaan että tahtovat opiskella tarkkaan, miten ja millä vauhdilla hän kehittyy ja on vielä kehittyvä :-)


La 28.6. rv 28+3

Selkäkipu. Enkö minä enää mitään muuta osaa tänne kirjoittaakaan? Tänään vihloi niin vaan vimmatusti, kun olin koko päivän töissä, siis jalkeilla, autossa pitkää matkaa ajaen ja kotona tietokoneella. Jouduin ajamaan töistä palatessa motarin sivuun vain vääntääkseni laina-auton penkin matalaksi, päästäkseni makuulle. Eikä auttanut, vaikka kävin kahdessa matkanvarren ylihinnoitellussa, pääasiassa turhuuksia myyvässä vauvatavaraliikkeessä etsimässä helpotusta tukivöistä. Kaupan ei ollut mitään sen parempaa kuin se kälyltäni saamani tukivyö, joka auttaa kyllä nivusten seudun liitoskipuihin niin että pystyn kävelemään normaalivauhtia, mutta jolla ei ole minkäänlaista vaikutusta selkäsärkyyn.

Mihinköhän seuraavaksi? Myisiköhän apua alusvaateliike vaiko apteekki? Kai jossain on pakko olla olemassa jotakin, mikä auttaisi niin kuin mieheni käyttämät kaiken maailman tukisiteet auttavat häntä hänen liikuntavaivoissaan.

Huomenna on edessä samanmoinen päivä. Mutta se onkin sitten tosiaan näillä näkymin viimeinen liikunnallinen ja levoton (levonpuutteinen) työpäiväni ennen Lootuksen syntymää, ellei jostain tarjoudu lisää töitä, joihin toki rahan takia tarttuisin.

Aamulla ehdin verkkopankissa puolittaa, näillä viime aikojen rääkkiviikonlopuilla ansaituilla rahoilla, jäljellä olevan luottokorttivelkani. Saatan hyvinkin saada sen kokonaan nurin ja pois päiväjärjestyksestä ennen Lootuksen syntymää!


Su 29.6. rv 28+4

Siis päivä päivältä pahenee vaan. Tänään on selän ohella vihlonut oikean puolen kylkiluuta, keuhkonreunaa, aaltomaisesti. Olen varmaan litistänyt alueen nukkumalla liikaa kyljelläni tai vääntäytymällä selkäkipua torjuakseni vääränlaiseen asentoon. Alistuin nielaisemaan panadolinkin saadakseni työt loppuun, mutta kylkisärky ei ollut lääkkeestä moksiskaan.

Minä, joka olen tottunut kohtaamaan omat särky- ja sairaustilanteeni merkkeinä siitä, että jokin on elämässäni epätasapainossa ja vaatii että puutun asiaan, olen kovin taipumainen ottamaan tämänkin henkilökohtaisesti. Kyseessä on toki yleinen raskausoire, mutta ei niin yleinen, ettenkö pysähtyisi kysymään, miksi se iski juuri minuun. Mitä oikein yrität minulle kertoa, oi särky?

Menneet antavat viitteitä. Selkäni, joka normaalisti voi erinomaisesti, on elämäni varrella reistaillut äkisti silloin, kun minusta on tuntunut siltä, että vastuuta ja puuhaa on liikaa. Selän pettäminen on pakottanut pysähtymään. Nytkin olen tuntevinani erityisen paljon kipua silloin kun pitäisi lupautua lähtemään jonnekin. Haraako ruumiini vastaan, yrittääkö se saada minut pysymään mahdollisimman paljon levossa kotona?

Tarvitsisin fysioterapeutin, joka teippaisi jollain kinesio(?)teipillä selkäni. Pääseekö Helsingin jonosta sellaisen vastaanotolle ennen kuin vauva on jo syntynyt ja ongelma ratkennut itsestään? Laskettuun aikaan on vielä reilut 11 viikkoa.

Shantikaan ei ole voinut hyvin. Hän vietti viime yön sairaalassa isänsä kanssa, isä oli vahingossa antanut hänelle ruoan kanssa otettavaa pikainsuliinia kun olisi pitänyt antaa iltainsuliinia. Vieläpä heti runsaan aterian jälkeen niin että vaaditun tilanteen korjaavan sokeripitoisen ruoka- ja juomamäärän ahmaiseminen sikanopeasti olisi ollut pienelle tytölle aivan mahdotonta. Onneksi he olivat sairaalassa jo 20 minuuttia tapahtuneesta ja 11 yksikköä liikainsuliinia vastaanottanut tyttö saatiin sokeritiputukseen ajoissa. Nyt hän on kunnossa, joskin väsynyt, koska yöllä piti mitata verensokeri tunnin välein ja säädellä tiputusta sen mukaan. Kömpi kotiin palattuaan päikkäreille minun vielä jatkaessani päivän töitä, ja toisen tytön nenän painoin hellästi kiinni kirjaan että pysyisi hänkin hiljaa.

Eipä tuo maailmaa kaada, ekaa kertaa Shantin nelivuotisen diabeteshistorian aikana tapahtui tällainen moka, joka ei ole mitenkään tavaton diabeetikkoperheissä. Ja sairaalassa oli samaan aikaan 15-vuotias diabeetikko, joka oli kerralla ottanut 100 yksikköä insuliinia. Siis takuuvarmasti tappava annos ilman sairaalahoitoa! Maallikoille selitykseksi, että yleisin tarvittu insuliiniannostus on yksi yksikkö 10 hiilihydraattia kohden, ja normaalissa terveellisessä ateriassa juomineen ja leipineen on 30-60 hiilaria. Jälkiruoassa, jos sitä ottaa, voikin sitten olla melkein saman verran. Eli pikainsuliinia otetaan kerralla ani harvoin enemmän kuin 10 yksikköä ja yleensä vähemmän. Suhteuttakaa tämä 100 yksikköön - semmoinen määrä kerralla saattaa jo 45 minuutin sisällä imaista kaiken sokerin verestä ja vaivuttaa ihmisen koomaan! Shanti sentään käyttää pistoskynää, jolla suurin mahdollinen kerta-annos on 30, mutta mainitulla teinillä olikin käytössään kyborgilaite nimeltänsä insuliinipumppu. Luojan kiitos se murkku ehdittiin kuljettaa sairaalaan ajoissa.


Ma 30.6. rv 28+5

Raskaushormoni-itku pääsi, kun katselin yksityisten kiropraktikkojen ja fysioterapeuttien hinnastoja, niitten, joitten vastaanotolle varmasti pääsisin nopealla varoitusajalla. Ei minulla ole ylimääräistä 50-100 euroa, semminkään, kun yksi käyntikerta edes tuskin riittää.

Täällä oli aamuriita. Sain viimein kaksoset puhutuksi ympäri lähtemään aamupalan jälkeen kahdestaan nuorisotalo- ja kirjastoretkelle, päästäkseni keskittymään töihin. No, Anandipa päätti laiskasti lähteä pyöräilemään ilman kypärää huomatessaan, ettei ollut muistanut ottaa sitä mukaan ulos, ja riiteli Shantin kanssa kun Shanti torui häntä tästä. Niinpä Shanti tuli itkien kotiin, koska Anandi oli puhunut hänelle niin häijysti ja koska Shanti ottaa asettamani säännöt vakavasti. Minä soitin Anandille ja komensin hänet takaisin. Hän raivosi puhelimessa ettei tahdo tulla, mutta totteli kumminkin ja palasi ovet paukkuen ja jatkoi kotiin päästyään raivoamistaan, ettei ikinä enää pyöräile minnekään koska pidän häntä niin huonona pyöräilijänä ettei hän muka pärjää ilman kypärää. Yritin selittää että ei kyse ole hänen taidoistaan vaan siitä että joku muu voi törmätä häneen. Ja jatkoin rehellisesti kyseen olevan siitäkin, että nyky-Suomessa ajatellaan pahaa vanhemmista, joitten lapset pyöräilevät ilman kypärää, enkä minä halua saada välinpitämättömän äidin leimaa. Silloin Anandi täräytti painavimman argumenttinsa: eihän Dharmapatikaan käytä kypärää, olen siis epäreilu ja puolueellinen!

Dharmis käytti kiltisti kypärää tähän vuoteen asti. Sitten hän yhtäkkiä vaan lopetti, sanoi, ettei tarvitse kypärää. Korkeintaan useamman tunnin pitkille lenkeille hän ottaa kypärän. Olen koko tämän vuoden yrittänyt ystävällisesti pyytää häntä palaamaan entiseen kypärä-aina-päässä-fillarin-selässä -käytäntöön, jos ei muusta syystä niin siksi että näyttäisi hyvää esimerkkiä alueen lapsille, meidän ja muiden, mutta kun ei niin ei. Nyt kun asia tuli väkisinkin taas esiin Anandin raivoamisen yhteydessä, ja minä raskaushormonihirviö aloin itkiä kasvatuksellista draamakohtaustamme todistaneelle miehelle että katso nyt, mitä minä sanoin, tähänhän tämä johti. Mitä puhuimmekaan juhannuksena siitä, kannattaako miehille motkottaa: Dharmapati otti asiaan sen kannan että minä yritän kypärärähjäykselläni manipuloida ja komennella häntä, mihin hän ei tietenkään suostu. Ja että jos hänen esimerkillään todella olisi vaikutusta lapsiin, lapset kuulemma sotkisivat vähemmän kotiamme, hän kun on niin siisti mies.

No, ipana lähti uudestaan retkelleen ja soitti pian rauhoittuneena kertoakseen nuorisotalon menneen heinäkuuksi kiinni. Huaah :-(

Jotain iloa riidasta ja siitä että se sai minut itkemään: terveyskeskuksen takaisinsoittopalvelu soitti takaisin kun minulla oli vielä itku kurkussa niin että tulin selittäneeksi selkäni tilaa varmaan todella tuskaisen kuuloisesti. Empaattinen täti puhelimessa kuunteli huoleni ja varasi minulle ajan akuutin fysioterapeutin vastaanotolle jo keskiviikkoaamuksi! :-)


Ti 1.7. rv 28+6

Raskaus on kivaa sen lyhyen kauden kun ei enää okseta ja nukahtele pystyyn, mutta kun selkää ei vielä särje eikä käveleminen ole ikävää eikä keuhko tunnu littaantuneelta.

Tänä aamuna tämä tila alkoi jo kiukuttaa. Sen kunniaksi toimin niin tuhmasti että ahmaisin kolme isoa voileipää valkohomejuustolla. Ihan kiusallani! Homejuustothan pitäisi kypsentää kupliviksi ennen kuin niitä saa raskaana ollessa syödä, mutta valkoisille kiinteille homejuustoille tuo käsittely ei oikein sovi. Se riski, että saisin listerian, on vaan ruvennut tuntumaan niin pieneltä että moiset säännöt kalskahtelevat korvissani turhana nipotuksena.

Olen luonnostani nopea liikkeissäni, ja tunnen ärsyttävää yhteensopimattomuutta tämmöisen kömpelön ruumiin kanssa. Onneksi tiedän kokemuksesta, että tulen pian palautumaan ennalleni.

Muuten aamu on ollut auvoinen. Kello on jo 10.15 eikä muu kotiväki ole vieläkään herännyt, mutta kun juuri tänään ei ole erityistä kiirettä mihinkään mitään tekemään, se ei haittaa ollenkaan. Päin vastoin minä olen todella nauttinut jo monta tuntia kestäneestä ihanasta yksinoloa suoneesta aamustani. Ihan jo siitäkin että tiskasin tiskikaapin täyteen, kun samalla ehti kuunnella kaksi jaksoa BBC:n kirjeenvaihtajien mainiota koko maailman arkisia sattumuksia kuvailevaa sarjaa From Our Own Correspondent, sekä Huojuvaa taloa.

Tänään ajattelin opetella käyttämään ompelukonetta. Mitähän siitäkin tulee? :-) Ohjelmassa lienee myös mölkkyä, sillä viimein eilen Dharmis löysi sellaisen Hong Kong -tavaratalosta. Muuton yhteydessähän havaitsimme että naapuruston lapset olivat kaikille lainaamamme ja siksi yhteisissä kellaritiloissamme Käpylässä säilyttäneemme mölkyn palikoita hukanneet. Dharmis teki eilen pitkän lenkin yksin Kuusijärvelle ja lähimaastoihin..