Kuten joku lienee jo huomannutkin, täällä blogissa pyörii tällainen aamuvarhaissarja... Olen ajastanut raskaushorinani siunatun tilani ensimmäiseltä kolmannekselta ilmestymään täällä aina aamuisin klo 6.14 :-D

 

La 1.2. rv 7+0

Uudelle raskausviikkolukemalle pääseminen tuntuu aina ihanalta! :-) Ja tällä viikolla on viimein luvassa eka neuvolakin, perjantaina!

Eilen Anandi alkoi taas parkua, että ei halua mitään vauvaa, koska vauva vaan vie äidin kaiken ajan, että Anandi haluaa itse olla vauva, ja lisäksi hän tuli mielestään loogisesti siihen johtopäätökseen että jos äiti olisi tyytyväinen häneen ja Shantiin, äiti ei lisää lapsia haluaisikaan, eli äidin vauvakuume tarkoittaa ettei äiti heistä tykkää. Sain tytön rauhoittumaan rauhallisella juttelulla ja yhteisellä lautapeliajalla, mutta pelkään että näitä protestitunteenpurkauksia tulee vielä lisää.

Anandin tunteisiin vaikutti kolme asiaa. Ensinnäkin veljeni perheineen kävi kylässä, ja pesueeseenhan kuuluu vähän yli puolivuotias vauva. (Saimme vauvan kaikki tähän mennessä pieneksi jääneet vaatteet! :-)) Se muistutti Anandia siitä miten vauvaa pitää koko ajan pitää sylissä. Sitten kieltäydyin leikkimästä riehuleikkiä, johon kuuluu paljon lasten nostelua, raskauteeni vedoten. Ja lopultakin tuli puheeksi Anandin haave, lattialla vapaana tallustava kilpikonna, jota olen harkinnut. Kälyni sanoi että salmonellavaaran vuoksi sellainen lemmikki kannattaa ottaa vasta kun talossa ei ole ihan pieniä kaiken suuhun laittavia lapsia. Anandilla oli siis monta syytä katkeruuteen. Yritin kääntää puhetta siihen suuntaan, että Anandihan kasvaa koko ajan isommaksi, ja se kilpikonnakin voisi olla hyvä ottaa sitten vasta kun Anandi isona tyttönä jaksaa ja osaa sitä itse hoitaa, sillä äiti ei halua itselleen kilpikonnaa vaan Anandille.

Tänään olin töissä laina-autolla kaukana kotoa, ja vaikka nukuin viime yönä 11 tuntia tosi hyvin, paluumatka iltapäivällä motaria pitkin oli kauhea kun meinasin nukahtaa rattiin. Meninkin heti kotiin päästyäni nukkumaan. Dharmapati on ollut taas koko päivän aivan täydellinen, vienyt lapset ja appiukkonsa eli isäni luistelemaan, kestinnyt heidät, palannut ulos lumisotasille ja nyt kun minun piti päikkärien jälkeen tehdä vielä kirjoitustöitä, hän lähti heidän kanssaan mäkeä laskemaan Stigoilla! Lapset ovat kiinnittäneet minuun vain vähän huomiota, niin hauskaa heillä on ollut isäpuolen kanssa. Tätä on taas hyvä muistella sitten kun tulee taas päivä jona hän mököttää lapsille tai toiselle lapselle ja he / hän Dharmapatille ja minun sydäntäni särkee koska minä haluaisin että kaikki heidän välillään olisi aina yhtä ihanasti kuin esimerkiksi tänään. Mutta ihmissuhteet eivät ole pelkkää päivänpaistetta. Uusperheeksi pärjäämme tosi hyvin!

Jännittää kuitenkin, miten eri tavalla Dharmis tulee kohtelemaan omaa lastaan ja miltä se Shantista ja Anandista tuntuu. Dharmis kun ei missään vaiheessa ole yrittänyt viedä isän paikkaa, kun tytöillä kerran on jo isä, joten hänen roolinsa tulevan lapsen / lasten elämässä tulee olemaan toisenlainen. Ja tietenkin kun uudella on ikäeroa edellisiin 10 vuotta, suhtautuminen tulee jo ihan siitäkin syystä olemaan toisenlaista.

Väsymyksen lisäksi olen kärsinyt nyt lähinnä ilmavaivoista, pahoinvointi on sen sijaan pysynyt aisoissa. Aistit ovat yliherkistyneet.


Su 2.2. rv 7+1

Kunpa tuo mies nyt pian saisi töitä! Hän niin kaipaa aikuista seuraa ja minua vaikkapa urheilemaan kanssaan. Urheilenkin, kun ei ole töitä. Silloin kun on, en jaksaisi tehdä töitten lisäksi sitten muuta kuin nukkua tai tuulettaa päätäni! Ja kun raskaus tekee itkuherkäksi, mieli tekisi itkeä jo ihan siitä että vaikka tekisin miten päin, en voi onnistua kaikessa yhtä aikaa. On Dharmapati kuitenkin ihanan ymmärtäväinen.

Kävimme illalla kylässä laina-autolla. Oksensin parkkipaikalle kun olimme lähdössä sieltä pois. Mies kiusasi, että näytän krapulaiselta. Nolotti, että niinköhän tapahtumaa todistaneetkin minusta ajattelivat. Tylsää että meidän maassamme liikaa juonut nainen on ilmeisesti yleisempi tai ainakin odotettavampi näky kuin raskauspahoinvointiaan oksentava nainen!


Ti 4.2. rv 7+3

Meditointini on muuttunut mielenkiintoiseksi. Aivan kuin vauva auttaisi minua keskittymään paremmin - yleensä pystyn nyt meditoimaan useita pitkiä polkuja puolen tunnin session aikana yhden sijaan. Toisaalta vauhtini on liian kova, sillä jos toistelen polun sanoja hitaammin, kuten pitäisi syvemmälle pääsemiseksi, alkaa niin helposti nukuttaa. Kärsin siitä, että säännöllinen meditointiaikani (aloitan ennen kuutta ja ennen kaikkea ennen lasten heräämistä) on mennyttä koska unentarpeeni on kasvanut niin suureksi ettei kahdeksan tuntia unta vuorokaudessa tunnu riittävän mihinkään. Meditoin siis nykyään milloin satun ehtimään. Nyt huomaan rutiinin tärkeyden; kun rutiini on olemassa, siitä voi huoletta välillä poiketa esim. univelkojen poisnukkumisen takia, mutta kun sitä ei olekaan, olo on aamuisin turhan levoton eikä alas istuessaan menekään enää automaattisesti meditointimielentilaan.

Tänään meditoin heti lasten lähdettyä kouluun ja taistelin varmaan puolet sessiosta oksennusta vastaan. Yritäpä siinä sitten unohtaa ruumis ja kaikki muu paitsi polku ja Krishna... Onnistuin kuitenkin hillitsemään kuvotuksen ja yökkäämään aamupalani pönttöön vasta meditoinnin jälkeen.


Ke 5.2. rv 7+4

Ihme. Tanssin ekstaasissa uuden temppelimme avajaisissa Malmilla yömyöhään ja olin silti perheenjäsenistä vähiten väsynyt kun palasimme kotiin yhdentoista kieppeillä. Enkä edes kofeiinin voimalla. En todellakaan kofeiinin voimalla. Alan epäillä selättäneeni kofeiiniaddiktioni juomalla kofeiinijuomista vain kamalan mietoa teetä jo ties miten monta viikkoa. :-D Pitäisikö tästä vedellä sellainen johtopäätös että vauvani on / ovat erittäin tykästyneitä Krishnaan kun vetivät normaalin väsymyksen pois!

Ihana tunnelma uudessa temppelissä olikin, ja tunsin pelottavan suurta onnea siitä että aviomieheni oli ahkeroinut koko päivän temppelikeittiössä ja jatkoi vielä koko ohjelman ajan, minkä isän lapseni saa(vat)kaan! Ja siitä, että kun katselin silmiin erästä intialaista tummasilmävauvaa, tajusin, että tätä silmiinkatseluonnea saan toistaa syksystä eteenpäin joka päivä jos vauva(t) vain saa(vat) elää. Siinä silmänräpäyksessä tajusin miten haavoittuvaiseksi onnellisuus minut tekeekään, jos asiat eivät sitten menekään, kuten haaveilin, ja koetin olla takertumatta onnen hetkeen. Iloita saa, mutta jos iloon jää jumittamaan, menettää kykynsä hyväksyä muutos, joka on tämän maailman normaali olotila. Ja silloin onkin jo suuressa vaarassa masentua.

Ties miten monta naista riensi temppelissä onnittelemaan minua raskauteni johdosta. Se oli hyvin hämmentävä osoitus siitä miten nopeasti juorut kulkevat. Kerroin jo ihan alussa sille uskonsisarelle, joka asuu kävelymatkan päässä ja käy meillä siksi tosi usein, ja hänkös paljasti pian kertoneensa kaikille muillekin temppelinaisille. Heidän eiliset onnittelunsa kuulleet sivullisetkin tietävät nyt taatusti. Hämmentävää. Lohdullista oli kuitenkin laskea, että hei, enää nelisen viikkoa niin ollaan turvallisen rajan tuolla puolen - rv 12 koittaessa keskenmenon riski on supistunut jo todella pieneksi. Tämä raskaus on kestänyt jo yli puolet vaara-ajasta!

Kerroin minä tarkoituksellakin, avajaisiin uteliaisuuttaan tulleille ystäville, joille olen muutenkin halunnut kertoa mutta joita näen niin harvoin ettei ole tullut tilaisuutta. Oli kyllä aika kivaa kun he hyppivät riemusta, kiljuivat ja halasivat!

Oksennusrupeamia tuli eilen kolme, eli paha olo alkoi olla rajuudessaan tuttu ja siksi turvallinen. Kummaa miten tällaisestakin asiasta voi iloita! ;-) Jotenkin onnistuin temppelissä pidättelemään oksennusta niin että kun lopulta selviydyin vessaan, sitä ei tullutkaan, ja oksensin vasta pois lähdettyämme, lumihankeen.


To 6.2. rv 7+5

Välillä tulee sellaisia kuvotuksen ja väsymyksen puuskia etten tiedä miten päin olisin. Mitä enemmän kärvistelen raskausoireitten kourissa, sitä suurempaa surunsekaista myötätuntoa ja kunnioitusta tunnen kaikkia suurperheitten äitejä kohtaan - ja kaikkia ehkäisyvälineitä edeltäneitten sukupolvien naisia kohtaan! Voi taivas miltä mahtaisikaan tuntua odottaa lasta jos lapsia on ennestäänkin enemmän kuin ehtii kunnialla hoitaa.

Kukuin koulun vanhempainillassa. Siellä oli toinenkin odottaja, erään luokkatoverin äiti odotti toukovauvaa. Paljastin hänelle kun kävelimme samaan suuntaan koululta pois, että minäkin odotan, ja jäimme 10 minuutiksi juttelemaan mukavia :-) Hänen tyttönsä reaktiot raskauteen ovat olleet yhtä ristiriitaisia kuin Anandin. Ja Shantinkin; Shanti on alkanut heittäytyä välillä avuttomaksi pikkulapseksi diabeteksensä kanssa, vaatien että äiti hoitaa asiat jotka hän on iät ja ajat osannut aivan hyvin hoitaa itsekin. Kun juteltiin syvemmin, varmistui, että vauvamustasukkaisuudestahan sekin johtuu. Shanti sanoi suoraan että koska hänen pitää jaksaa olla iso tyttö entistä enemmän sitten kun vauva syntyy, vauvan syntymään asti minun pitää sentään hoivailla häntä tavallista enemmän!

Juttutuokion jälkeen haahuilin tyhjään puistoon oksentamaan kuin mikäkin pultsari. Kotona vähän ennen nukkumaanmenoa oksensin lisää. Tyhmänä menin liian myöhään iltapesullekin, en malttanut olla katselematta Dharmiksen kanssa leffaa yhteentoista.


Pe 7.2. rv 7+6

Oikein olen laskenut (tai siis nettilaskuri oli) neuvolantädin mukaan raskausviikot ja lasketun ajan, joka on siis 20.9. Vietimme siis tänä aamuna tunnin ja 45 minuuttia kauan odotetussa tämän raskauden ensimmäisessä neuvolassa.

Vaan eihän siellä mitään tapahtunut, juteltiin vaan mukavia. Meille osui kiva neuvolantäti, joka tuntui pitävän kovasti meistä (ja jopa kasvissyönnistämme ja tietenkin raittiudestamme ja savuttomuudestamme). Sydänääniä ei kuitenkaan kuunneltu, koska niin usein niitä ei vielä näin varhaisessa vaiheessa löydy, että niiden kuulemisesta haaveilevat herkässä mielentilassa odottavat naiset alkavat vain parkua pelätessään niitten puutteen olevan merkki keskenmenosta. Ultralaitetta ei neuvolantädillä ollutkaan, vaan Helsingissä ultraukset on keskitetty sairaaloihin. Ensimmäiseen ultraan pääsee raskausviikkojen 10-13 aikana, enkä voi tehdä itse asialle muuta kuin odottaa kutsukirjettä.

Verikokeet toki otettiin ja saatiin luettavaa kotiin (vähemmän tosin kuin viimeksi, uudelleensynnyttäjien tietämykseen luotetaan), ja verenpainemittauksen jälkeen neuvolantäti kielsi minulta niin salmiakin kuin suolakurkutkin. Siis ne kaksi asiaa joista olen eniten saanut apua pahoinvointiini! Verenpaineeni oli kuin olikin aavistuksen verran kotona - minulle lukemat eivät sanoneet mitään enkä niitä siksi muistakaan, mutta miehelleni ne ovat tuttua peruskauraa. Dharmapati lupasi neuvolantädille tarkkailla verenpainettani kotimittarillaan. Korkea verenpaine on hänen oma ongelmansa, mikä juuri itse asiassa saikin hänet aikoinaan aloittamaan himoliikunnan, ja välillä hän tarkkailee kotimittarilla omaa verenpainettaan. Hmm. Luulenpa että verenpaineeni oli hiukan koholla mittauksen aikana nimenomaan siksi etten ollut kuvotukseltani pystynyt syömään aamupalaksi mitään muuta kuin salmiakkia ;-) 

Eli en vieläkään tiedä ollenkaan, onko masussani yksi vai kaksi asukasta ja onko kaikki siellä hyvin. Väsymys, oksetus ja aistiherkkyys ovat kuitenkin voimistuneet sellaisiin mittasuhteisiin etten jaksa olla edes huolissani. Jos väkevät vaivani eivät ole merkkejä vahvasti eteenpäin porskuttavasta siunatusta tilasta niin sitten ei mikään! Uusia neuvolaistuntoja on luvassa kovin vähän edelliseen raskauteen verrattuna, koska olen uudelleensynnyttäjä. Nyt vaan odotellaan sitä ultrakutsua.

Sikiöseulonnoille sanoin tiukasti ei, kuten viimeksikin. Ja ha haa, Dharmapati ei kehdannut kieltäytyä synnytykseen osallistumisesta, kun neuvolantäti häneltä asiaa suoraan tiedusteli, vaikka tähän asti mies on pitänyt ajatusta vieraana ja tukalana!

Neuvolasta poistuessani taistelin itsesääliä vastaan, kun kuvotus oli niin kauhea ja olisi niin tehnyt mieli syödä mitä tahansa suolaista. Heittelin kaupassa koriin vähän kaikkea syömäkelpoista ei-suolaista, mikä pikkuisenkaan himotti. Kävimme myös apteekissa, sillä olin nukkunut yöllä vain viisi ja puoli tuntia päänsäryn johdosta. Löysin kyllä aamuyöllä lääkekaapista parasetamolia, jota siis saa ottaa kipulääkkeeksi raskausaikana, mutta varmistaessani asian tuoteselosteesta huomasin tuotteen sisältävän liivatetta. Sehän vain riehaannutti kuvotukseni, ja sisuunnuin niin että päätin kärsiä vaan ja jättää liivatteisen särkylääkkeen syömättä, varjella hyvää sielua (tai hyviä sieluja) masussani kuolleitten eläinten osilta. Onneksi pari kuppia teetä ja gurun luento mp3-soittimesta veivät jysärin pois. Päiväunet nukuin neuvolakeikauksen jälkeen, melkein kolme tuntia. Sitten luistelemaan.

En ole saanut tällä viikolla väsymykseltäni tehtyä töitä juuri ollenkaan, tosi vähän vaan :-( Luulen että saisin aikaan enemmän jos Dharmapati ei möllöttäisi tylsistyneenä kotona, aina valmiina ehdottamaan että käymme luistelemassa tai että katsomme hyvän leffan. Jos olisin normaali reipas itseni ehtisin ja jaksaisin vaikka mitä, nyt tuntuu etteivät aivoni toimi ja tartun siksi näköjään mihin hyvänsä tekosyyhyn sysätä työt sivuun. Päiväunetkin syövät työaikaa. No, enpähän aiheuta tällä kärsimyksiä millekään muulle työnantajalle kuin itselleni vaan...

Näin muuten unta kaksi- tai kolmivuotiaasta tummakiharaisesta tytöstä, jonka kanssa leikin, ja kun katsoin häntä silmiin tajusin että ne olivat mieheni silmät ja että lapsi oli se jota odotan. Mutta jos tämä on enneuni niin sitten se kumoaa edellisen enneunen ;-) Näinhän viimeksi kun uneksin masuasujaimistosta, kuten tähän raskauspäiväkirjaankin kirjoitin, unta kaksospojista!