Juhannustaiat, erityisesti polttaviiin pariutumishaaveisiin lievitystä suovat, olivat taas päässeet telkkariin. (Meillä katsotaan aina vain enemmän telkkaria, koska mieheni täydentää sitä kautta suomen kielen opintojaan.) Aamun naurut sain, kun seuraavaksi aamu-tv:stä tuli suppea polkupyörien historiikki: tutkija kertoi polkupyörän parantaneen suomalaisten geeniperimää!

Se kyllä käy järkeen. Suomi on kylmä maa, jossa peltojen on oltava isoja, jos mielii omavaraisesti toimeen tulla, niin kuin ennen vanhaan oli tultava. Niinpä ihmiset asuivat kaukana toisistaan. Mitä seurusteluun tuli, tyttö tai poika naapurikylältäkin luokiteltiin jo kaukosuhteeksi. Eipä ihme, etteivät kaikki sitten edes seurustelleet. Kosioasiat saatettiin hoitaa siten, että tilallinen poikamies lähti kulkemaan talosta taloon, ja aina jos niistä löytyi naimaikäinen naimaton nainen, hän pyysi tätä emännäkseen maatilalleen saman tien. Matka jatkui, kunnes joku neidoista vastasi kosintaan myöntävästi.

1800-luvulla kirjoitetuista kirjoista olen oppinut, että niihin aikoihin maata kiertänyt saattoi ihmisen kasvonpiirteistä ja ruumiinrakenteesta päätellä, mistä päin Suomea hän oli kotoisin. Harjaantuneimmat saattoivat päätellä synnyinpaikan peräti kunnan tai jopa kylän tarkkuudella! Niin sisäsiittoista oli jengi. Luonnollisesti tämä näkyi myös siinä miten paljon syntyi geneettisten sairauksien riivaamia lapsia.

vanhapyora-normal.jpg

Kumppaninhakupalvelu 1800-luvulta.

Polkupyörä siis laajensi tuntuvasti ympyröitä, joitten sisältä saattoi elämänkumppanin löytää. Todellisen geneettisen piristysruiskeen suomalaisiin toivat kuitenkin Karjalan yli 400 000 evakkoa. He avioituivat ristiin läntisemmän kantaväestön kanssa kaikkialla mihin heitä sijoitettiin (evakkoasutuksen pohjoisraja kuuluu olevan edelleen nähtävissä maamme neuvoloitten kehitysvammaisuustilastoissa). Minäkin olen heidän jälkipolveaan.

Kaikki eivät toki ole. Lasteni isää kiusasin aikoinaan, hänen sukupuuhunsa tutustuttuani, että sinä olet kuules sisäsiittoinen mies. Saatoin piirtää Suomen kartalle pienen ympyrän, jonka sisällä kaikki hänen tunnetut esivanhempansa olivat syntyneet. Onneksi Karjalan evakoiden vaikutus laajeni sentään seuravaan sukupolveen minun kauttani ;-) Mutta mitä olisikaan tapahtunut ilman tietokoneita? Olisiko tuo pienen kaupungin poika vain ottanut jonkun tytön omalta kylältä ja saanut lapsensa tämän kanssa, jos emme olisi tutustuneet toisiimme alkeellisessa modeemipurkkichatissa ja päätyneet "kaukosuhteeseen" 16-vuotiaina, juuri ennen Internetiä? (Käytän lainausmerkkejä, koska muistaakseni silloisten kotiemme välillä oli alle 60 kilometriä, mikä ihan hihityttää kun miettii, että Dharmapati löytyi Lontoosta!)

Luonto on yrittänyt kautta aikojen ravistella ihmiset irti sisäsiittoisuudesta. Sen tehokkain konsti on virittää seksuaalisen koneistomme fyysinen puoli viehättymään enemmän niistä, jotka ovat geneettisesti mahdollisimman kaukana meistä. Koneiston henkinen puoli on (luonnon kannalta kenties valitettavasti) kuitenkin meille tärkeämpi, paljon tärkeämpi. Siksi suomalainen mies voi kuolata vaikka kuinka japanilaisten naisten perään ja naida silti naapurintytön, jolla on samat käsitykset siitä miltä kodin tulee näyttää, sama ruokavalio, sama uskonto, samat lastenkasvatusperiaatteet ja samat odotukset avioliitolta. (Itse asiassa tutkijoitten mukaan tänäkin päivänä suomalaiset avioituvat yllättävän usein, isoissa kaupungeissakin, sukujuuriltaan samoilta seuduilta tulevien henkilöitten kanssa - heidän kanssaan kun on usein eniten yhteistä!)

Ennen kuin jatkan, haluan kysyä teiltä, lukijat, huomaatteko te tuntevanne suurempaa fyysistä viehtymystä toisenrotuisiin ihmisiin kuin oman kylän väkeen? Tuntuuko joku ihmisryhmä muita vetovoimaisemmalta? Miksi? Onko taustalla myös psyykkisiä tekijöitä?

Kuuntelin mainion australialaisen podcastin, jossa mieleltään täysin australialainen mutta geneettisesti japanilainen naistoimittaja tilitti angstiaan siitä miten ihmeellisiä mielikuvia länsimaalaisilla miehillä on aasialaisista naisista. Valkoiset miehet olettavat hänen olevan, hänen ulkonäkönsä perusteella, korostuneen naisellinen, lapsekas, suojelua tarvitseva  perinteisten sukupuoliroolien kannattaja - ja lohikäärme sängyssä. Dokkarissa haastateltiin näin ajattelevia miehiä, joilla oli haku päällä, ja useita aasialaistaustaisia naisia. Kiehtovaa kyllä, ohjelman kuluessa toimittajalle selvisi, että hän on itse ihan yhtä syyllinen ongelmaan kuin ne valkoiset miehet, joitten kanssa hänellä oli ollut mönkään menneitä suhteita. On paljon helpompaa ottaa se rooli, joka vastaa miesten fantasiaa, ja paistatella heidän huomiossaan, kuin olla oma itsensä, jolloin useimpien miesten mielenkiinto lerpahtaa. Sillä niin kauan kun jaksaa pysyä stereotypian raamien sisällä, sillä on miehiin taianomainen lumoteho.

Suurin osa kaatuvista parisuhteista kaatuu siihen, etteivät odotukset ja haaveet kohtaa todellisuutta. Jos suhteen peruspilari on vääristynyt kuva siitä millainen luonne tietynnäköisellä henkilöllä pitäisi olla, se on lähes varmasti tuomittu epäonnistumaan.

Toimittaja joutui myös kohtaamaan omat stereotypiansa miehistä. Hänkin viehättyi valkoisista miehistä heidän kokonsa ja lihaksikkuutensa vuoksi ja yhdisti itäaasialaisen näköiset miehet mielessään lähinnä ikäviin patriarkaalisiin sukupuolirooleihin, joita hän ei periaustralialaisena voinut sietää.

Tämä potka tuuppasi minut itsetutkiskeluun.

Ruumiini on kutakuinkin siitä asti kun se on mitenkään miehiin reagoinut aina viehättynyt miehistä, joiden geeniperimä on kotoisin Intian suunnalta, Lähi-Idästä taikka Afrikasta - no joo, intiaanitkin toimivat. Viehättymisellä tarkoitan sitä, että soluni valpastuvat ja ylipäätään huomaan miehen. Varhaisteini-iässä ketkään eivät minusta olleet yhtä söpöjä ja ihania kuin kiinalaiset pojat! Sen sijaan valkoiset miehet eivät juuri koskaan kiinnitä huomiotani. He ovat miehinä minulle kuin ilmaa; vartaloni ei rekisteröi heitä. Tämä on tietysti hengellisessä mielessä kätevää, pysyvätpähän ajatukset paremmin tärkeissä asioissa miesjoukkojen keskelläkin.

Olen ajatellut tämän olevan täyttä biologiaa, ruumiillisia juttuja, joitten en ole antanut vaikuttaa parinvalintoihini. Tästä todisteena valkoisen miehen kanssa saadut lapset ja se etten säätänyt mitään roturajoituksia elämäni massiivisimpaan "lemmentaikaan" eli järjestetyt avioliitot -palveluun maksavaksi asiakkaaksi kirjautumiseen, mitä kautta Dharmapatin löysin.

Mutta hetkonen! Kun päädyin yksiin lasteni isän kanssa, elimme vielä Internetiä edeltäneessä Suomessa, jossa pariutumismahdollisuuteni olivat hyvin rajoitetut. Myöhemmällä iällä olen puoliksi uskontoni, puoliksi Bollywood-elokuvien miehenmallien vaikutuksesta alkanut pitää intialaisen kulttuuripiirin miehiä aivan ehdottomasti maailman puoleensavetävimpinä urhoina. Eikö siis olekin aika tekopyhää sanoa, etten asettanut mitään rotufilttereitä puolisonhakuverkkooni, kun koko ilmoitus oli kas kummaa täkynä juuri siellä missä uivat yli 90-prosenttisesti nimenomaan intialaisilta näyttävät kalat.

Tiedostan hyvin, ettei monikaan kakku ole päältä kaunis ja siksi toitotin kuin rajashtanilainen säkkipillisoittokunta etsiväni nimenomaan Krishna-tietoista raitista vegemiestä, ulkonäöstä viis. Vaain eikö silti rehellisintä olisi myöntää, että ensisijaisesti toivoin löytäväni intialaiselta näyttävän miehen, ja vaikka en suoraan suostunutkaan toimimaan moisen ruumiillisen mieltymyksen mukaan, ainakin tein epäsuorasti sen toteutumisesta äärimmäisen todennäköistä.

Olisihanhan yhtä hyvin voinut kääntää katseeni suomalaisiin joogimiehiin.

pyorailijanaiset-normal.jpg

En kääntänyt. Minuun vaikuttaa vahvasti samantapainen alitajuinen ideaali, joka ohjaa aasialaisten naisten perässä juoksevia valkoisia miehiä. Siinä ideaalissa mies on paitsi Krishna-uskossa, myös kohtelee naistaan kuin Bollywood-sankari, mukaanlukien se piirre, että mies haluaa naimisiin heti eikä vasta muutaman vuoden päästä (jos sittenkään). Pidän huomattavasti todennäköisempänä, että intialaistaustainen mies vastaa tätä stereotypiaa, kuin että joku kotimaan kalpeanaama sitä vastaisi.

Intialaisen kulttuuripiirin miehilläkin on stereotypioita valkoisista naisista. Heidät nähdään, jo vaaleutensa nähden, todella kauniina ja seksikkäinä, mutta toisaalta heidän - himskatti soikoon, meidän - ajatellaan olevan runsaasti alkoholia käyttäviä seksihulluja, jotka mielellään hyppäävät nopeasti sänkyyn sitoumuksia kaipaamatta.

Olen vierestä seurannut monen valkoisen naisen Suomessa lähtevän tähän stereotypiaan mukaan. Paistattelevan komeitten intialaismiesten huomiossa, jota jatkuu tasan niin kauan kun naiset pysyvät stereotypian raameissa eli näyttävät hyvältä, juovat ja harrastavat seksiä eivätkä vaadi enempää. Ja kun ne miehet sitten avioituvatkin vanhempiensa osoittamien intialaistyttöjen kanssa, Suomi-neitoja itkettää.

Voinpahan ainakin rehellisesti todeta, että tuohon pelleilyyn minä en ole lähtenyt mukaan. Vaan pelleilenkö sittenkin, toisella tavalla? 

En totisesti ole vapaa miesten naisia koskevien mielikuvien hyödyntämisestä heidän mielenkiintonsa herättämiseksi.

Kun alan miettiä käytöstäni miesten suuntaan, huomaan herkästi käyttäytyväni ja näyttäytyväni intialaisen elokuvan perinteisenä, Jumalaa rakastavana hyvistyttönä. Totta kai. Liu'un aivan luontaisesti ja tiedostamattani tuohon rooliin, koska haluan, että minulle vastataan samalla mitalla, että kanssaihmisten vuorosanat ovat sellaiset kuin tuo stereotyyppityttökin saa. Että miehet kunnioittavat minua mutta jättävät minut flirttimielessä rauhaan. Että oma mieheni on valinnut minut siksi, että kaikista maailman stereotypioista häneen vetoaa juuri tuo. Että hän puhuu minulle kuin Akshay Kumar ja saa minut rutistuksellaan tuntemaan että olemme filmitanssikohtauksessa. Se sopii erinomaisen hyvin meille kummallekin.

Muitten mielikuvat meistä kahdesta monikulttuurisena pariskuntana passaavat nekin meille oikeastaan hyvin. Mauritiuksella pidetään isona meriittinä jos joku onnistuu pitämään valkoisen naisen rinnallaan, koska meillä on miehiä kuin sukkia vaihtavien päämäärättömien haahuilijoitten maine. Valkoisen naisen iskeminen lyhyeen suhteeseen ei sen sijaan ole juuri mitään, sitä pidetään niin helppona että siihen pystyy kuka vaan. Minusta on ihanaa olla kumoamassa omalta osaltani mauritiuslaisten huonoa kuvaa itseni näköisistä naisista. Minusta on yhtä lailla ihanaa näyttää pelkällä käsi kädessä kävelyllä pitkää nenää kotimaani rasisteille.

Käytän siis mielikuvia nautinnon lähteinä. Mutta onko lopulta kukaan muukaan vapaa siitä?

Hyödyntävätköhän sittenkin kaikki ihmiset strategisesti jotain kulttuurillista kaavaa tietynlaisen vastakkaisen sukupuolen edustajan hurmaamiseksi?

Jospa tämä onkin jokanaisen ja -miehen ympärivuotinen juhannustaikayritys.

Jospa se japanilaisista fantasioivan suomalaismiehen naima naapurintyttökin käyttäytyy korostetusti niin kuin naapurintytöt käyttäytyvät, koska tietää, että juuri sitä se suomalaismies aviopuolisoltaan odottaa.