Intialaisen perheen isä lähti joka aamu merenrantaan, kunnes sai kiinni yhden ison kalan. Sitten hän palasi kotiin ja perhe teki kalasta ruokaa, joka riitti koko päiväksi perheen tönöä ympäröivien omavaraisviljelmien tarjoamien lisukkeitten kanssa.

Kerran seudulle eksyi eurooppalainen. Seurattuaan, kuinka kalastaja nappasi päivittäisen kalansa ja lähti kotiin, hän pysäytti tämän ja ehdotti, ettei tämä lähtisi kotiin ennen kuin olisi saanut kaksi kalaa. "Miksi? Emme me jaksa syödä kahta kalaa", kalastaja totesi. "Mutta voisit myydä toisen ja saada rahaa!" eurooppalainen huudahti. "Ja kun sinulla on tarpeeksi säästössä, voisit ostaa paremman veneen ja tehokkaammat kalastusvälineet! Silloin voisit saada kiinni kymmeniä kaloja joka aamu, ja sinusta tulisi rikas mies!"

"Ja mitä minä sitten tekisin?" kalastaja kysyi. Eurooppalainen aivan tuskastui. "No, sitten voisit ostaa ison hienon talon! Ja palkata jonkun tekemään työt puolestasi! Ja lepäillä vaan!"

"Mutta minähän lepäilen nytkin", intialainen perheenisä sanoi, ja käppäili letkeästi kotiinsa.


Tuo tarina on yksi mieheni lempitarinoista. Hän vaipuu joskus synkkiin muistelmiin siitä, miten hänen lapsuutensa rauhallinen, viaton Mauritius tuhoutui - kehityksen nimissä.

Ennen oli Mauritiuksella kaikilla oma pläntti maata, oma talo ja talon ympärillä valtavasti hedelmäpuita ja vihannesviljelmiä ja kaikki mahdolliset kotieläimet lemmikkeinä. Kanatkin olivat lemmikkejä, joitten kanssa leikittiin mutta joita kukaan ei syönyt (munia kyllä syötiin). Talojen välissä ei ollut aitoja ja lapset kirmailivat vapaina jatkuvien puutarhojen maailmassa. Koska ruoka tuli omasta pihasta, vuokria ei tarvinnut maksaa ja ostoksia tehtiin harvoin ja harkiten, tavallinen mies pystyi elättämään kotirouvan ja kymmenen lasta. Tällaista Mauritiuksella oli vielä mieheni varhaislapsuudessa.

vanhapamplemousses-normal.jpg

Wanha kuva mieheni kotikonnuilta.

80-luvulla kaikki alkoi muuttua. Ihmiset näkivät telkkarista, millaista on elämä länsimaissa, ja kiinnostuivat rahasta ja shoppailusta. Syntyi uusia innovatiivisia yrityksiä, kuten teurastamoita, puunjalostamoja ja hedelmätukkuja. Päästäkseen käsiksi muodikkaaseen uuteen elämäntyyliin nekin mauritiuslaiset, jotka eivät olleet keksineet bisnesideaa, alkoivat muuttaa omaisuuttaan rahaksi. Pihojen hedelmäpuut kaadettiin ja myytiin, tai sitten niitten sadot myytiin etukäteen hedelmätukuille niin, ettei niitä enää saanut vapaasti popsia kuten ennen; tukun mies tuli noutamaan ne kaikki sovittuna päivänä. Linnut, lepakot ja muut otukset, jotka aiemmin oliva tsulassa sovussa ihmisten kanssa ottaneet osansa hedelmistä, muuttuivat metsästettäviksi vihollisiksi.

Naiset lakkasivat olemasta kotirouvia ja lähtivät sankoin joukoin tehdastöihin. Lehmät myytiin pois, koska kuka niitä olisi enää jaksanut lypsää, sehän oli vaivalloista. Meijeriteollisuutta ei Mauritiukselle kuitenkaan syntynyt, vaan maan maitotuotanto ajettiin täysin alas. Maitoa alettiin ostaa jauheena kaupasta, ja maitojauhe tuli Australiasta. Kanat myytiin teurastamoihin tai aiemmin tuntemattomiin häkkikanaloihin, ja maahan lanseerattiin "syö kanaa!" -kampanja, jotta ihmiset oppisivat kanaa syömään.

Naapurit alkoivat tapella siitä, mikä on kenenkin omaisuutta ja kenen lapsi oli näpistänyt minkäkin hedelmän. Talojen väliin pystytettiin rumat harmaat kiviaidat.

hedelmatori-normal.jpg

Nykymauritiuslainen hedelmätori. Ennen jokainen poimi hedelmät omasta pihapuustaan, mutta enää ei, koska eihän se toisi rahaa.

Kouluissa oli tähän asti opetettu sellaisia aineita kuin uskontomoraali ja omat juuret (esim. Dharmapatin perheen kohdalla hindulaisuus, hindin kieli ja intialainen kulttuuri) mutta niistä luovuttiin turhina, koska moisia aineita ei pidetty talouskasvun  kannalta tehokkaina ja hyödyllisinä.

Muutos tapahtui niin varkain ja niin moniosaisesti, etteivät ihmiset huomanneet mitä tapahtui ennen kuin se oli jo peruuttamatonta.

Dharmapati ei enää tunne kotimaataan omakseen. (Se on, positiivisesti ajateltuna, tietysti auttanut häntä sopeutumaan vieraalle maalle.) Hän näkee Mauritiuksessa enää vain maan, jonka riitaisat ihmiset ajattelevat pelkästään rahaa, kulutuskeskeistä elämäntyyliä ja omaa hyötyään, eivätkä nuoret kunnioita omia juuriaan tai vanhoja moraaliohjeita. Ne jotka harjoittavat uskontoa, tekevät yleensä sen samalla hyötylaskuriperiaatteella: jos suoritan näyttävästi tämmöisen riitin, saatan saada jumaluudelta palkinnoksi sitä ja tätä hyötyä ja lisäksi naapurit pitävät minua hyveellisenä uskovaisena.

Mutta epäilemättä Mauritiusta voi pitää taloudellisen kehityksen menestystarinana.